Olen elänyt viimeiset kaksi vuotta raastavan väkivaltaisessa suhteess ja pelkästään siitä jätkästä eroon pääseminen kesti yhden vuoden lisää. Olin niin henkisesti väsytetty ja omanarvontuntoni menettänyt. Luulin todellakin olevani surkein olento päällä maan. Menetin siinä sivussa lähes kaiken, ystävät, kaikki sosiaaliset suhteet, uskon ihmisiin ja siihen että joku voisi todellakin hyväksyä minut sellaisena kuin olen. Yhtäikkiä huomasin ystävieni palaavan, tukevan, ymmärtävän ja auttavan. Ei ole lähestymiskiellot auttaneet, mutta ehkäpä nämä loistavat ihmiset pystyvät tekemään tästä elämästä edes siedettävän, sen enempää mä en just nyt uskalla toivo.
Tällä hetkellä olen näiden ihmisten ympäröimänä, pois omasta kodistani joka on yksinäinen paikka, ja voin olla minä itse ja hmyillä. Onnea on vaikea sanoin kuvailla… toivon tämän kestävä.
-minä pieni-
