Heräsin aamulla ystäväni luolta. Pahainen krapula jyskytti päässäni, eikä silmälasien häviäminen ei auttanut asiaa. Pitäisi pitää niitä koko ajan, koska muuten pää tulee kipiäksi. No kuitenkin, pääsin suihkuun asti ja kaikki oli vielä hyvin. Kunnes aloin tehdä mutteripannulla kahvia. Melkein unohdin veden. Sitten, että kaasuhellakin pitää laittaa päälle jotta se toimisi. Lämmitin maitoa mikrossa. Ja kappas, se oli kiehunut pitkin seiniä kun otin kupin ulos. No hyvää päivää! Missä vaiheessa minusta on tullut näin käsi?! Siivosin mikron ja aloin juomaan taianomaista aamukahviani.
Aamulla on pakko saada edes yksi kuppi kahvia, jotta joku toimisi tai että jostain tulisi jotain. En muista missä vaiheesssa tämä aamurutiini päätyi kahvin pompoteltavaksi. Neljä vuotta sitten en voinut sietää kahvin makua, tuoksu oli toki hyvä, mutta maku jotain aivan kamalaa. Pienenä olin sitä mieltä, että sitten kun olen aikuinen tykkään kahvista, viineistä ja muista ”aikuistenjutuista”. Kaipa sitä on sitten joillan tasolla aikuinen, kun näin on päässyt käymään.
Kahvin juotuani uskalsin lähteä omaan kotiin. Kahvista huolimatta taapersin ratikkapysäkille kummallisessa horteessa. Kotiin päästyäni soitin vanhemmilleni, että voisinko tulla syömään. Puhtaat vaatteet päälle, hammaspesu ja menoksi. Kyse ei ole siitä ettenkö osaisi laittaa ruokaa vaan pikemmin siitä että viitsinkö. Kotona syön yleensä pelkkiä salaatteja. Ne on helppoja. Mutta äiti puolestaan duunaa lämmintä ruokaa, jota on aina sillon tällöin kiva syödä.