Matkalla stadista maalle. Tunteena päällimmäisenä ilo, vihdoinkin pois näistä Kallion kivikkoisista maisemista. Määränpäänä vehreä kesäinen luonto pohjois-savossa, lapsuuteeni maisemissa. Tuossa mummon vanhassa punaisessa mökissä, jossa ei edes sähköjä ollut,siellä me vietettiin useita kauniita kesäpäiviä. Nyt minua silti Jokin tulevassa jännnittää… Vaikea sanoa mikä se sydäntä lämpimästi kivistävä ahdistus on.
Astelen mökkipolkua alaspäin. Mieleeni alkaa heti vieriä kuvia tuolta jostain kaukaa, vuosien, jopa kymmenien vuosien takaa. Muistan kuinkan talsin tätä ruohoista pikkupolkua alaspäin pienillä kontioin saappaillani. Minua suututti, en koskaan pitänyt tästä helvetin mökistä. Täällä ei ollut minulle mitään, mutta ikäni puolesta jouduin kiltisti matkaamaan vanhempieni mukana. Nyt oli toisin. Nyt tulin tänne omasta tahdostani.
Mökki oli edelleen paikallaan sellaisena kuin sen muistinkin. Pääväri lempeän marjapuuron punainen, ovien ja ikkunoiden karmit piparkakkumaisesti valkoiset. Ja sitten on tuo veranta, missä monesti sukulaislastenkin kanssa leikittiin.
Mökin sisällä kaikki on niinkuin ennenkin. Huonekalut ja tavarat säilyneet lähes samankaltaisina. Eroa ei juurikaan huomaa. Mutta sitten tulee nämä kaikki tuhannet muistot.
Tuo sänky, siinä minä nukuin paljon pienenä tyttönä mummin vieressä. Muistaan eräänkin juhannuksen, jolloin heräsin mummin huudahdukseen ”sauna palaa”. Ja niin toden totta, koko savusaunan kiukaan puoleinen pääty oli tulessa. Nyt Minua hiukan itkettää, nyt tuo rakas mummi on poissa. Hän Nukkui pois jo reilu kymmenen vuotta sitten. Silti nämä huoneet täyttävät minut hänellä.
Lähtiessäni pois mökin sisätiloista, huomaan ulko-oven vieressä olevan valokuvan. Siinä edustalla on nyt jo täysi-ikäinen veljeni pienenä pojanviikarina. Ja hänen oikealla puolellaan nukkemaisen pieni pikkusiskoni, nykyään toki paljon tuosta kuvasta kasvaneena. Lasten takana on isäni, tuossa kuvassa hiukset vielä paljon tuuheampana. Huomaan jääneeni tuijottamaan tätä kuvaa pitkäksi aikaa, kunnes säpsähdän kuvan vieressä olevaa punaista pyöreää peiliä. Sieltä näen oman kuvani. Omasta peilikuvastani en näe vastaavaa muutosta, mutta yhden selkeän eron huomaan silti. Muistan kuinka pienenä saunasta tulleena raahasin tuon puisen keittiönpöydän rahin peilin alle kammatakseni tukkani peilin edessä. Nyt tuo sama peili oli niin alhaalla, että jouduin vuorostaan niiaamaan nähdäkseni kasvoni.
Ajatukseni keskeyttää kutsuhuuto saunaan. Astelen saunan kuistille. Saunakin on avain kuten muistelinkin. Ainoana erona tuo juhannuksena palanut takaseinä, mikä sen jälkeen on siis uusittu. Pureudun saunan lämpöön. Kaikkialla saunassa on mustaa muistona vanhasta savusaunasta. Muistan tuon mustan ikkunan, jonka edustalla on edelleen Suomi-shamppoota ja vihreä palasaippua. Ikkunoiden välissä on edelleen rako. Tuosta raosta meillä sukulaistytöillä oli tapana heittää vettä läpi, mikäli sukulaispojat uskalsivat tulla kurkkimaan saunahetkeämme. Voi, missähän nämä sukulaislapset muuten mahtavat olla nykyään? Minulla ei ole juurikaan tietoa heistä satunnaisia huhupuheita lukuunottamatta.
Illalla kömmin mökin ylävintille nukkumaan. Katselen vintin viistoja seiniä ja kirjoituksia mitä vuosien jäljet (ja 70-luvun nuoriso) ovat seinille jättäneet. Muistan, kuinka lapsena katselimme seinille piirrettyjä alastomia ihmishahmoja ja lapsen häveliäisyyttämme niille myös kovasti hihiteltiin. Takaseinällä on edelleen kauniisti piirretty naishahmo, jonka sirosti kaarrettuja muotoja jo pienenä ihailin. Tuon naishahmon viereen piirsin itse oman versioni seitsen vuotiaan taidoillani. Minä todella petyin tekeleeseni. Se oli niin huono verrattuna tuohon kauniiseen naiseen. Nyt tuo kömpelösti piirretty prinsessa vain hymyilyttää minua.
****
Tänään olen poistunut jo mökiltä, mutta tuo kaiho jäi elämään noista muistoista mukanani. Tänään Olen vain miettinyt kuinka aika kuultaa läpi hauraiden vuosien. Miten vuosista tulee uusia, luoden lopulta vain muistoja. Miettikäähän sitä hyvät ihmiset.