Aamusta asti on sielussani asunut levollisuuden tunne siitä, että minun ei tarvitse, enkä edes saa, tuomita ketään tai mitään. Mikäli katson jonkun olevan tai toimivan vastoin omaa näkemystäni ja vakaumustani, minun tulee hyväksyä se tosiasiana tuntematta vihaa tai katkeruutta asiasta. Se, että tuntisin vihaa ”väärin” tekeviä ihmisiä kohtaan olisi yhtä lailla vääryyttä heitä kohtaan, sillä kaikki me olemme lähtöisin samasta alkulähteestä. Lisäksi psykofyysishenkinen kokonaisuus, mikä ihminen perimmältään on, on niin monimutkainen kokonaisuus, ettei muiden ihmisten tekojen motiiveja ja niihin johtaneita syitä voi edes yrittää ymmärtää. Joten on turhaa henkisen energian tuhlausta tuntea vihaa sellaista kohtaan jonka lähtökohdat ovat tuntemattomat, lisäksi tällä vihan tunteella ei edes saavuta mitään. Se on vain askel taaksepäin omassa henkisessä kehityksessä.
