sain kuulla maanantaina illalla, jotta minun rakas mummini nukkui pois. eihän se mikään yllätys ollut, sitä olimme kaikki osanneet odottaa. mutta silti..se iski. se romahdutti. se pohjaton suru. toisen ihmisen menettämistä tuskin voi kukaan kuvailla. se vaan on jotenkin kuvaamatonta surua, jota ei pakoon pääse. se teki tämän pahan olon. en osaa nukkua. pelottaa, koska tietää, että se kaikki paha, jonka on kokenut, voi tulla takaisin. on niin tyhjä olo, eikä edes vielä tajua kaikkea sitä, mikä meni pois. mitä ei enää ole.
niin loputonta. menetys, tuska, ahdistus. mitä tapahtui? miksi? miten tälläistä voi se Isä kaikkivaltias muka sallia? tätä ikävää ja tuskaa, josta ei eroon pääse. unelma; hän tulisi, ottaisi syliin niinkuin ennen ja keittiöstä tuoksuisi se ihana kastike, jota kukaan muu ei osaa tehdä.
minä niin toivon, että sinulla on nyt rauha. pääsit sinne minne halusit, rakkaimpasi luokse. sinä varmaan suojelet askeliani tässä maailmassa, rakas suojelusenkelini. enkeli olit jo eläessäsi, mutta ehkä nyt saat sen arvon, mikä sinulle kuuluu. minä ikävöin ja rakastan.
toivon, että edelleen teen sint ylpeäksi minusta. että edelleen olen sinun tyttö ja ylpeyden aihe. muistan, mitä kaikkea toivoit minulle ja nyt minä teen sen. tavoittelen unelmaani. lupaan, että voit vielä olla ylpeä saavutuksistani.