Tulin miettineeksi, että tätäkö tämä nyt sitten on: normaalielämä. Se millaista sen oikeasti pitäisi olla.
Kahdeksatta kuukautta otan lääkkeeni. ”Pää täynnä serotoniinia,” laulaa Risto, ”Kun on taas tunteita.”
Tunteet olivat ja menivät.
Nyt en edes enää osaa olla myötätuntoinen.
________________
Joskus oikeasti kaipaan aikaa, kun osasin itkeä.
Mutta sitten muistan, kuinka en tehnyt muuta kuin itkenyt.
________________
Yhtenä päivänä oli paha olo. Itkin, vaikka ei ollut aihetta. Tunne oli valtaisa. Kunnes lääke alkoi vaikuttaa.
Tuntui hassulta, kun on yhdeksän vuotiaasta asti joka päivä halunnut kuolla, ja sitten kun on ollut vähän aikaa ilman tuota tunnetta, ei enää osannutkaan niitä maneereita, joilla ei näytä sitä ulkopuolisille. Olin unohtanut, miten leikkiä iloista.
________________
Olen iloinen siitä, että lääke toimii ja voin elää tasapainoista elämää. Pystyn perustamaan yrityksen ja olemaan se kunnianhimoinen business-nainen, jollainen haluan olla.
________________
Mutta pitikö minusta tulla näin tunteeton? Onko se nyt sitten se ”oikea minä”?