Ahdistaa. Kamalasti. Joku istuu taas rintakehän päällä, eikä anna hengittää.
Ei se ei ole kumpikaan kissoistani.
Puhuin äidin kanssa sairaalaan puoli tuntia puhelimessa. Odottaa uutta leikkausta. Veljen vaimo oli päivällä soittanut sairaalaan ja haukkunut ortopedit.
Äiti pelkää kuolevansa, vaikka oikeasti ei ole mitään hätää. Sanoo hyvästejä ihmisille.
Mutta jos äiti pelkää, pelkään minäkin hänen puolestaan.
Pelkään, pelkään.
Ahdistaa.
¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨
Ahdistuksen keskellä huomaan sittenkin kaipaavani erästä, jonka aioin unohtaa. Kuinka voisinkaan. Taistelen tuulimyllyjä vastaan.
Mutta mitä sitten haluan?
Enhän minä osaa enää seurustella. On jo mennyt liian kauan.
Olen mennyt yli
Parasta ennen -päiväni.