Avasin radion aamulla ja sieltä tuli Antti Tuiskun Levoton. Hetkellisesti oli hemmetin hyvä olo. Hymyilevät kasvot. Mutta sitten häpeä taas sumensi kaiken ja keitin kahvia.
¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨
Unia taas. Tällä kertaa hoivasin kumpaakin veljeäni, jotka olivat nuken kokoisia. Ehkä perheen kriisitilanteissa se todellakin olen minä, joka ottaa ohjat käsiinsä. Vähän turhankin helposti ja haluten. Puutun kaikkien tekemisiin ja avaan suuni.
¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨
Oli vaikeuksia taasen saada unta. Tällä kertaa en saanut mielestäni viikko sitten Dynamossa tapahtunutta hetkeä, joka jää polttomerkiksi ihooni.
Koko viiden vuoden ajan olen kaikella mahdollisella tavalla pitänyt kiinni lupauksesta, jonka annoin aikanaan itselleni. En tule puhumaan ex:täni pahaa hänen kavereilleen. En kerro totuuksia. Minun totuuksia. Oikeastaan en yleensäkään puhu heidän kanssaan mitään ex:täni.
Viime viikolla tapasin tyypin, joka sanoi soittavansa samassa bändissä ex:n kanssa. Ja olevansa kurssikaveri kaiken lisäksi. Tyyppi yritti iskeä minua, ja jos näitä ikäviä yhteistekijöitä ei otettaisi huomioon, olisin ollut valmis lähtemään hänen mukaansa. Hän halusi tehdä minusta heidän bändärinsä, mutta totesin, että olen jo aikamoinen bändäri, jos olin heidän basistinsa kanssa melkein kolme vuotta.
Yritin vain olla, että vastustan miehiä, jotka opiskelevat kyseistä alaa, tai lukevat Bukowskia ja siteeraavat sitä kaiken lisäksi. Jossain keskustelussa tuli ilmi, etten paljon halua tietää, mitä ex:lle kuuluu, joten jossain vaiheessa inttämistään tyyppi heitti, että minussa itsessäni pitää olla jotain vikaa, jos en halua olla missään tekemisissä entisten poikaystävien kanssa.
Räjähdin. Sisällä kiehui. Melkein nousin seisomaan ja sanoin vihaisesti: ”Luuletko, että…” Ja nojauduin takaisin penkille, ja totesin ”Ei, en ala.”
Vaikka en jatkanut lausettani, vaikka en ehtinyt sanoa mitään raskauttavaa, tunnen häpeää. Annoin melkein periksi vihalleni, katkeruudelleni ja surulleni.
Kaikki se paha, mitä hän minulle teki, mikä repii edelleen, ja saa pelkäämään sitoutumista. Häpeä siitä, että olin sellaisessa suhteessa, ja että se en ollut minä, joka siitä ensimmäisenä lähti.
Olen surullinen. Menetin ehkä mahdollisuuden mukavaan mieheen, koska en halua nähdä ex:ni. Mutta pelkään, että jossain bileissä, yhteisissä illanistujaisissa tai bändin keikalla, tekisin sen mistä olen mielessäni haaveillut.
Nylkisin ja syöttäisin leijonille.