Itkin äsken tunnin. Kirjoitin jo aiemmin, miten mua on ahdistanut viime viikot. Ja ahdistaa edelleen, 24/7. Töissä ja ihmisten keskellä en itke, kotona kyllä. Tänään erityisen paljon. Itkun laukaisi eräs persoona, jolla on omituinen mielikuva siitä, mikä on tärkeää. Olisin odottanut hieman enemmän ymmärrystä mutta sain jotain ihan muuta. Aivan kuin ei muuten olisi tarpeeksi vaikeaa. Aivan kuin olisin ilkeyttäni tällainen. Mulla vain on todella paha olo. Onko se niin vaikea ymmärtää? Onko niin vaikea ymmärtää, etten ole silloin se tavallinen minä? Onko niin vaikea pistää mun hyvinvointini etusijalle? Luotin vähän enemmän, turhaan näemmä.
Ja jos hän nyt näkee tämän, sanoo hän varmasti, että oli väärin mainita asiasta täällä. Koska tärkeintähän on, mitä hän mistäkin ajattelee. Ei se, mitä mä joudun käymään läpi.