On sekava olo. Ajatus ei pysy koossa ja jotenkin ahdistaa. Palasin Turkuun mukavan viikonlopun jälkeen ja heti jouduin kahville äidin kanssa. Ei siinä sinänsä mitään, äiti on kiva ja kahvittelu on kivaa, mutta puheenaihe ei ollut. Taas nimittäin puitiin eroani entisestä poikaystävästäni.
Se on kova pala kaikille. Kolme ja puoli vuotta on pitkä aika olla yhdessä jonkun kanssa. Mutta sille nyt ei mahda yhtään mitään että tunteet loppuu. Harmillista ja surullista se on silloin, kun toinen rakastaa yhä täysillä. Siksipä tämä onkin niin vaikeaa kaikille. Eksä on niin rikki ja sen myötä koko perhe koska se oli läheinen paitsi mulle, myös vanhemmilleni, veljilleni ja koko suvulle.
Äiti itki kertoessaan miten kamalaa on katsella toisen tuskaa. On se munkin mielestä, mutta valitettavasti en mahda asialle mitään. Ei toisen kanssa voi olla jos ei enää rakasta. Tiedän että eksän lisäksi koko perhe joutuu kärsimään tavallaan mun takiani. Mutta mitä voin tehdä? Mä en voi tarjoutua eksälle lohduttavaksi olkapääksi koska se ei osaa suhtautua muhun ystävänä. Ymmärrän kyllä sen. Ja tietää se itsekin, ettei mun kanssa puhuminen auta koska se ei kuitenkaan saa multa sitä mitä oikeasti haluaa.
Toivon vaan niin paljon että se pääsis tästä yli pian… ja löytäis jonkun uuden koska sitten se näkis että onnellinen voi olla myös jonkun toisen kanssa. Tällä hetkellä se kuvittelee että mä olin sen elämän rakkaus eikä se koskaan enää tule löytämään vastaavaa. Voi kunpa se näkisi asiat kuten mä… Koska mä tiedän että se tulee olemaan vielä tosi onnellinen jonkun toisen kanssa.
Oho, tulipa henkilökohtaista tekstiä… Hetken päästä alkaa varmaan kaduttaa ja poistan tämän täältä =)