Kuusi tuntia, kaksi junaa ja yksi bussimatka myöhemmin, saavuimme vihdoin ja viimein Saint Flouresiin. Tähän menessä, joka vaihdon yhteydessä, kulkuväline oli kutistunut puolella ensimmäisestä junasta. Vastassa oli järjetön kuumuus ja tyhjä bussipysäkki.
Lipuissahan ei ollut luonnollisesti mitään tietoa, kuinka tästä eteenpäin. Matkaa Chaudes-Aiguesiin oli n. 60km vielä ( Ranskassa tosin matkojen pituudet vaihteli sen mukaan, keneltä sattui kysymään.). Saimme selville, että kyyti Chaudesiin menisi tasan yksi päivässä ja siihen olikin sitten vielä 1,5h aikaa. Ei muuta kuin syömään. Kylässä ei ollut ketään, ensimmäisestä ravintolasta oli ruoka loppu ja seuraavat olivat suljettu. Vihdoin ja viimein löysimme pienen kahvilan.
Koitti aika, että saattaisimme päästä määränpäähän. Paikalle ilmestyi minibussi, mahduimme juuri ja juuri tavaroineen autoon. Pienen kuittihässäkän jälkeen ( kuljettaja oli erittäin kiintynyt kuittien kirjoitteluun) pääsimme jatkamaan kohti Chaudes-Aiguesia. Päästyämme kylään, 3h myöhemmin kuin mihin oltiin varauduttu, tuntui melko hassulta ajatukselta, että pian koko kylän valtaa lauma tatuoinneista innostuneita kansalaisia. Pieni ja uinuva kylä, asukkaita alle tuhat! Messut olisivat vasta viikonloppuna ja olimme jo keskiviikona perillä. Siinä vaiheessa ei tulevat messut vielä näkynyt katukuvassa mitenkään erityisesti. Saimme avaimet asuntoomme. Asunto oli idyllinen, melko suuri ja seiniä koristi erittäin psykedeelliset tapetit, pieni pintaremontti ei olisi ihan piisannut asian korjaamiseen. Kyllä siellä silti kelpasi asustella.
Ekana iltana oli näytteilleasettajille ja ystäville yhteinen ruokailu. Ruokapaikka ei ollut tiedossa, joten pienen hotellin ravintolaan pamahti n.60 henkilöä syömään, ilman etukäteisvaroituksia tai varauksia. Tämähän onnistui mainiosti. Uskallan väittää, ettei mikään ravintola Suomessa, olisi hoitanut tällaisen yllättävän asian yhtä sujuvasti ja nopeasti, kuin tämä paikka. Kiitos heille, hyvää ruokaa, suhteellisen nopeasti ja ystävällistä palvelua!
Koitti torstai-aamu, ja artisteille oli järjestetty yhteistä toimintaa. Vaellusta ja melontaa. Minut kutsuttiin mukaan retkelle, hieman epäilin lähtemistä, kun en ollut ottanut mukaan mitään "vaellukseen" sopivaa kenkää. Lähdin silti, ja pahaa aavistamatta. Bussilastillinen tatuointimaailman parhaimmistoa + minä ( "nobody" Suomesta). Bussimatka oli jo itsessään erittäin pelottava. Vaihdelaatikko hajosi kesken jyrkän mäen. Savuavan ja nykivän bussin kyydissä oli erittäin turvallinen olo istua, tiet kapeat ja pudotus rotkoon melko korkea, mikäli jarrut pettäisivät tms.
Sitkeän kuljettajan ansiosta pääsimme määränpäähän. Ihmettelin kyllä suuresti, miksi meidän piti lähteä niin kauas vaeltamaan, kun lähelläkin oli kukkuloita. Syy selvisi pienen tarpomisen jälkeen. Mitäs meitä odottikaan….
Valjaat ja kypärä. Vielä en oikein uskaltanut ajatella, että mitä varten nämä varusteet. Totesin myös, että on täysin turha kysyä keneltäkään sillä ranskalaiset eivät oikein puhuneet "enkkua" enkä minä ranskaa ja jenkit olivat yhtä pihalla kuin minäkin tilanteesta. Ei auttanut muu, kuin mantran hokeminen hiljaa itsekseni "go with the flow, go with the flow". Melkein aloin uskomaan siihen.
Ranskalaiset lähtivät ensin matkaan, siinä vaiheessa en tiennyt vielä minne. Ulkolaisten ryhmä saivat mukaansa yhden englantia puhuvan paikallisen opastamaan. Saatiinhan me yhden (ja ainoan) erittäin pätevän neuvon " Älkää irroittako samaan aikaan näitä, pitäkää aina yksi kiinnitettynä", syy tulisi selviämään tuota pikaa. Tässä vaiheessa olinkin jo sivulauseista tajunnut, että kiipelyä olisi tiedossa.
Sitten oli meidän vuoro, lähdimme tarpomaan metsän läpi kohti starttia. Tässä vaiheessa kukaan ei ollut kertonut mitään tarkempaa yksityiskohtaa tulevasta, kuinka pitkä reitti tai kuinka se käytännössä tapahtuu. Suomalaiselle oli pikkuisen rasittavaa, olla täysin tietämättä tällaisista asioista etukäteen.
Olihan meikäläisellä sentään Converset jalassa ja 6kg painava kamerareppu selässä. Näppärää. Ei kestänyt kauan, kun huomasin olevani jo siinä pisteessä, että takaisin ei ollut enää asiaa. Reittihän oli jo alkanut, ei muuta kuin kiipeilemään. Kärsin lievästä korkeanpaikankammosta, joten sain käyttää kaikki voimani siihen, että pystyin hallitsemaan mieleni. Sehän olisi puuttunut, että kesken kaiken iskisi paniikkihäiriö. Kavuttuani ensimmäisen etapin, meinasin nuolaista ennen kuin tipahti. Olihan takana melkoinen nousu, tämänhän oli pakko olla tässä, toivoin itsekseni. Päästyäni tukevasti ja turvallisesti jaloilleni, eteeni avautui lisää kallioita. Tarkoituksena oli siis läpäistä kaiken tuon?
Hikikarpalot otsassa ja Converset jalassa, ei auttanut muu kuin jatkaa matkaa, olihan takanani 20 muuta "innokasta" kiipeilijää. Yllätyin, kuinka hyvin pystyin hallitsemaan omaa pelkotilaani, kykenin toimimaan ja liikkumaan melko ripeästi. Suuri kiitos menee kyllä sille, että olen kuntoillut paljon viime aikoina. Huono fyysinen kunto ja kammottava pelkotila, ei olisi ollut hyvä yhdistelmä tuolla reitillä. Lipsahti ajatus, että ei voi tulla enää mitään pahempaa vastaan, kuin tämä mitä olen jo selvittänyt.
Kuinka väärässä olinkaan, edessäni oli vielä riippusilta rotkon yli ja "liito" vaijeria pitkin. Pikku juttu, selvisin. Ei voinut muuta kuin nauraa ajatukselle, että olin aamulla huolissani siitä, että oli väärät kengät vaeltamiseen. No joo, kaikenlaisesta pienestä voi tehdä ongelmaa. Olin sekä iloinen että ärsyynytynyt. Iloinen ja kiitollinen siitä, että selvisin reitistä ja pääsin kokeilemaan asiaa, jota en luultavasti olisi koskaan tehnyt. Ärsyyntynyt koska koin, että tietämällä etukäteen asiasta olisin saattanut osata nauttia kiipeilystä ja olisin ollut henkisesti paremmin varautunut, nyt kokemus meni hieman pelon sumussa. Se siitä, yksi kokemus rikkaampana tässä maailmassa.
Tähän menessä olin siis oppinut, että viisi minuuttia Ranskassa tarkoittaa ainakin 45min ja "vaeltaminen" tarkoittaa kalliokiipeilyä. Tossuissa ei kannata kiipeillä, saatika sitten lyhyissä sortseissa. I got mountain inked, jalat mustelmilla ja haavoilla. Kannattaisi myös jatkaa ranskankielen opiskelua, peruskurssi lukio-ajoilta ei oikein auttanut tässä tilanteessa.
Opin myös sen, ettei ranskalaisten tarvitse käydä vessassa eikä syödä koko päivänä. Sekavin mielin kohti seuraavia päivä, mitähän nämä tyypit vielä keksisivät?
