Vähänkö hävettää olla suomalainen?

Muuta hassu viikko sitten julkaistiin hulvaton video. Videolla suomalaiset ongelmanuoret repivät huumoria ihmisistä, joilla on oikeita ongelmia. Muun muassa Suomen elokuvasäätiön rahoittama yhteispohjoismainen Doxwise-projekti kuvaa neljää nuorta kussakin pohjoismaassa. Hyvää kamaa, mutta mieleen jää valitettavasti yksi perkeleen suruteos Suomesta. Helsinkiläiset nuorukaiset repäisevät dokaamalla ja grillaamalla sianlihaa afganistanilaisen miehen edessä eduskuntatalon varjossa. Mies on turvapaikanhakija, muslimi ja 32:tta päivää nälkälakossa, koska pelkää käännytystä. Kolmanen maailman problematiikka uppoaa valitettavan heikosti ensimmäiseen. Kärsin ongelmavyyhdin yhtälöstä. Istun Luang Prabangissa guesthouseni terassilla odotellen bussia, joka lähtee joskus. Hikoiluttaa. Lippua ei ole eikä suunnitelmaa, mutta raha on vaihtanut omistajaa. Speksit puhuvat lähtemisen puolesta. Kun idiootilla on aika, idiootti katsoo muita idiootteja. Erehdyn pilaamaan päiväni katsomalla videon nimeltä ”Tevetuloa Suomeen”. Juipit naureskelevat miehelle, korostavat että possu tirisee ja lopulta juoksentelevat munasillaan eduskuntatalon portailla. On se vaan niin hauskaa, että itkettää. Afganistalainen tulee lämmittelemään grillin lämpöön. Olisi hauska tietää, mitä tämä ajattelee. Luulee ehkä, että tulivat tukemaan ja tuomaan lämpöä kylmään yöhön. ”Paras grillausreissu ikinä”, juipit hehkuttavat. Näytän videon laolaiselle, kanadalaiselle ja saksalaiselle. En viitsi enemmin eritellä palautetta. Sanotaan nyt, että kaikki eivät vaivautuneet katsomaan loppuun asti. Kiva, toteaa sakemanni sarkastisesti. Laolainen loukkaantuu ihan vilpittömästi ja kanadalainen hämmentyy: ”That’s fucking offencive…” Onhan se. Vakavien asioiden karnevalisointi on parhaimmillaan hauskaa, pahimmillaan noloa ja loukkaavaa.

Katselen lippua, jonka Mr. Ai ojentaa. 150 000kip lukee lipussa, mutta hintaan 120 000kip. Mr. Kirk a.k.a. Captain hoitaa. Liikaa nollia. Liian mones saksalainen kertoo hiukan hurjemmista hinnoista. Ilmeisesti paikalliset joko pitävät minusta tai sitten koettivat päästä eroon. Ei suurikaan ero tässä vaiheessa. Kahdeksan tuntia myöhemmin rengas hajoaa. En ole nukkunut silmäystäkään. Pomppuinen tie on pomppuinen tie, makasi sitten vaakatasossa tai ei. Kuski ei tunnusta tosiasioita vaan jatkaa matkaa viitisentoista minuuttia. Sitten lokasuojan uumenista alkaa kuulua sen verran väkivaltainen kolina, että on pakko pysähtyä. Tosiasiat on joskus pakko tunnustaa. Anna Kontula kirjoittaa blogissaan kansanedustajien, Helsingin Sanomien ja maahanmuuttoviranomaisten suhtautumisesta nälkää näkevään. Kovinkaan moni ei halua tiedostaa tosiasioita. Pois silmistä pois mielestä. Valitettavasti Doxwisen kansalaisjournalistit nostivat kissan pöydälle. Tarkoitus taisi tosin olla toinen. ”Tämän syksyn jälkeen olen kuitenkin vakuuttunut, että Suomen eduskunnan rappusilla saa kenenkään häiritsemättä kuolla nälkään”, Kontula kirjoittaa. Ongelmat pitää ratkaista. Kukaan ei ryhdy nälkälakkoon huvikseen. Me olemme vaihtaneet renkaan, mutta kukaan ei kuuntele eduskuntatalon edessä istuvaa. Kontulan mukaan kansanedustajat kiertävät taloon lisärakennuksen kautta. Ei se nälän näkeminen hauskaa ole. Ei ainakaan enemmistön mielestä. Enemmistö turismin kanssa peuhaavista laolaisista arvostaa suomalaisia. Miksikäs ei? Olemme helvetin hyvää possea. Suoraselkäisiä ja rehellisiä. Valkoisia ja sinisilmäisiä. Joskus hieman liiankin sinisilmäisiä, mutta se on toinen tarina se. Meillä on hyvä maine ympäri maailmaa. ”Once you hire a Finn you can concider the work done”, erään NGO:n työtekijä toteaa. Se on paljon sanottu. Saavumme Vientianeen yllättäen tunnin ajoissa. Seison puolikuolleena Vientianen kakkospysäkillä ja arvon falangeja jakamaan tuk tukin. Tuntia myöhemmin istun guesthousen alakerrassa keskellä melkoisia ryyppäjäisiä. On valofestivaalin viimeinen päivä ja munkkeja lukuunottamatta koko maa dokaa. ”England?” ”No, Finland.” ”England?” ”NO, FINland!” Omistajan syy vääntyy hymyyn: ”Good people.”

Kerron, että jos Kaakkois-Aasia olisi skandinaavia, laolaiset olisivat suomalaisia. Bisseä eteen. Lao style. Lasi alas ykkösellä ja seuraavan vuoro. Kuppi kiertää, viisikymppinen täti tykittää Gangnam stylea ja lapset heittävät femmaa. Hyvä pössis. Laolaiset tykkäävät ryypätä ja ovat rehellistä sakkia. Vähän niin kuin me finskit. Suurin osa ihmisistä ei tiedä Suomesta juurikaan mitään. ”Dolph Lundgren?”, britti ehdottaa. ”That crazy guy who killed a lot of people on that island?”, kanadalainen koettaa. Hyvä järjestelmä, siitä meidät tunnetaan. Kun kerron opintojärjestelmästä, sosiaaliturvasta, korruption puutteesta ja terveydenhoitojärjestelmästä, kerään ihailevia katseita. Enkä pelkästään laolaisilta vaan myös länkkäreiltä. ”I wanna introduce my friend Daniel from Finland”, dj karjuu. Nostaa maljan. Pakkohan se on juoda, vaikka kaksituntinen guesthousen omistajan perheen ja ystävien kanssa painaa edelleen. Olen naamat. Laolainen dj on dj suoraan helvetistä. Musiikki soi muutaman kymmenen sekuntia, sitten karjutaan jotain mikkiin laoksi ja musiikki jatkuu. Todella ärsyttävää. Porukka lastaa safkaa pöytään, jäitä ja bisseä. Dj muistaa jälleen ja tyhjennän lasin ykkösellä. Lao style. Brändiä kerrakseen. Me suomalaiset tuhlaamme verorahojamme suurien ajattelijoiden ja kansainvälisten konsulttiyhtiöiden raportteihin, joissa pohditaan, miten Suomi brändätään. Suomibrändi on jo olemassa ja voi hyvin ilman raporttejakin. Meidät tunnetaan tasa-arvosta, sosiaaliturvasta, terveydenhuollosta ja korkeatasoisesta koulutuksesta, jotka ovat kaikki kaikkien saatavilla tulotasosta ja yhteiskuntaluokasta riippumatta. On ikävä selittää, että tilanne ei ole aivan näin ruusuinen. Hyvinvointivaltiota ajetaan alas leikkausten varjolla. Se on fakta. On aika kehittää uusi brändi. Teen itse jatkuvaa brändityötä matkustaessani. Kerron, että Suomessa on pelkästään lunta, kukaan ei puhu eikä aurinko paista koskaan. Kerron, että aina kun lähden hiihtäen kauppaan tai kouluun, joudun ottamaan kiväärin peesiin jääkarhujen takia. Brasilialainen tuijottaa minua kuin hullua: ”That’s intensive.” ”If you only knew…” Nälkään eduskuntatalon portailla kuolevasta ei noussut kohua, kiitos viranomaistahojen, Hesarin ja kansanedustajien. Doxwisen ääliömäisestä julkaisusta nousi. Meillä suomalaisilla on niin heikko kansallinen itsetunto, ettemme pysty tunnustamaan tosiasioita. Tosiasia on, että suomalaiset eivät ole maailman suvaitsevaisin kansa. Tosiasia on, että osa suomalaisista on rasisteja. Tätä nykyä jopa osa kunnanvaltuutetuista, vaikka jytky jäikin tuhnuksi. Doxwise kiirehti sensuroimaan ja video poistettiin alustoilta, joilla se alunperin julkaistiin. Liian myöhään.

Alkaa todellakin olla liian myöhä. Tänä iltana ulkonaliikkumiskielto toimii pelkästään paperilla. Istun skootterin kyydissä ja suhaan pitkin Vientianea. En tiedä kumpi on enemmän humalassa kuski vai minä? Etsimme jotain. En ole aivan varma mitä, mutta hei, ei se kohde vaan matka. On se klisee, mutta sitähän myös brändit ja stereotypiat monesti ovat. Suomi on matkalla kohti Eurooppaa. Moni asia, josta meidät tunnetaan ja miksi meitä arvostetaan katoaa, koska Eurooppa ei muutu Suomeksi. Suomi muuttuu Euroopaksi. Tosiasioilta voi sulkea silmänsä, mutta se ei muuta mitään. Voimme uskoa, että olemme hyvinvointiyhteiskunta olematta sitä. Itsepetos on parhaimmillaan palkitsevaa. On yhtälailla palkitsevaa löytää kello neljä aamulta ruokakoju täynnä grilliherkkuja. Löydän lompakosta 2000 kipin setelin (n. 20 senttiä). Sillä ei paljoa saa. Myyjä nauraa mau falangille. Osoitan päätäni ja totean: ”Ting tong.” Tämä nauraa vielä enemmän ja antaa pötkön sticky ricea. Ilmaiseksi. Onneksi kukaan ei kuvaa tätä. Muutenhan joku saattaisi luulla, että me suomalaiset olemme niin köyhiä, että kehitysmaaenkelit joutuvat ruokkimaan. Totuus on, että joskus me olemme. Myyjä kysyy, mistä olen kotoisin? ”Finland”, vastaan. Tämä nauraa: ”Good people.” Hymyilen ja kiitän riisistä: ”Sometimes…”