Vali, vali, valittajat

Rakas matkapäiväkirja, tänään oli tosi paska päivä matkustaa. Herään darrassa. Pitäähän sitä viimeistä iltaa Ho Chi Minhissa juhlia. Lattialla makaa serbialainen. Toisella sängyllä toveri polttaa savuketta. Kutsukaamme tätä Pedroksi. Vaikea sanoa, onko tämä hereillä. Tarkkailen tulipäätä. Kello on puoli yksi. Hyvän matkaa yli check outin. Katselen erinäisiä kasoja, jotka ovat matkatavarani. Huone on karmeassa kunnossa: tupakantumppeja, viinapulloja, johtoa ja piuhaa – erinäisiä epämääräisiä asioita. Sytytän savukkeen ja toivotan hyvää huomenta. Aika jatkaa matkaa. Kaksi tuntia myöhemmin seison kohtuullisen tutkalla respassa. Yksi yö lisää, koska olette myöhässä? Nauran. Neljä taalaa kolmesta ylitetystä tunnista? Kohotan kumakarvani ja hymyilen. Kaksi taalaa serbin yöpymisestä? Pudistan päätäni. Naapuri ja lokaali, kamooooooooon… Kaksi taalaa vedestä, respa tyytyy? Tämän kerra. On se joskus vaikeaa. Sliipperi on loppuunmyyty. Olemme junahierarkian kolmannes helvetissä: pehmeillä penkeillä. Se voittaa ainoastaan karjavaunut ja kovat penkit. Pelaamme perinteisen istumapaikkabingon: juna täyttyy tuntia ennen lähtöä toiveikkaista matkalaisista ilman paikkaa. Paikan varanneet tulevat seuraavaksi ja ottavat omansa. Tästä seuraa tavaroiden siirtelyn ja ihmiskaaoksen katastrofaalinen yhdistelmä. Pienet keltaiset ihmiset kimpoilevat ympäriinsä myyjien ängetessä välissä valikoimaansa huudellen. On se.

Elämä on. Se se vasta harmittaakin. Näin tarkemmin mietittynä, jokainen pidempi etappini on kärsinyt pienistä käytönnön kupruista. Se, että huomaa lähtöselvityksessä varanneensa lentoliput väärälle kuukaudelle; tai se, että paikallinen mafia uhkailee lykkäämään lentoa; tai se, että huomaa rajalla viisumin ruhtinaallisesti ylitettyään olevansa rahaton ja se, että vaihdelaatikot , renkaat sekä aikataulut paukkuvat on harmillista, mutta sattuuhan sitä. 22 tunnin junamatka on lähtökohtaisesti huonoja uutisia. Seisomme asemalla ja tuijotamme näyttöä. Tuijotamme jonotusnumeroa. 1487. Tuijotamme uudelleen näyttöä. 816. Tästä tulee pitkä ilta. Tilanteessa ei kannata luovuttaa. Kävelemme tiskin viereen lymyilemään ja hymyilemään, kunnes kiva miliisi käskee meidät kassalle. Olemme liki aikataulussa. Saavuin Ho Chi Minhiin viikko aikaisemmin. Seison unettoman yön jälkeen keskellä vierasta miljoonakaupunkia. Tiedän sen verran, että olen väärällä districtillä. Katson paperiarkin kulmaa, jossa lukee vietnamiksi kadun ja hostellin nimi. Paperin toisella puolella on varsin epäselvät ohjeet rautatieasemalta hostellille. Sinällään hienoa, muttei auta bussilla matkustavaa. Pedro hoitaa. Rahanvaihtaja kusettaa viisi euroa. Tajuan sen taksissa, joka kusettaa kymmenen lisää. Keroon kuskille, että tällä on Kaakkois-Aasian nopein mittari ja hymyilen. Tämä punastuu ja vastaa vaivaantuneella irvistyksellä. Ei sano mitään. Ei myöskään löydä hostellia, vaikka lupaili. Löytää kuitenkin rautatieaseman. Kerron maksavani kybäsen, mikä on vähemmän mitä mittari näyttää, mutta silti aivan liikaa. Kuski nyökkää. Ei vaivaannu rikostaan kiistämään.

Muutamaa päivää myöhemmin juomme vodkaa district kolmosessa. ”I’ll kill all the vietnamese”, serbialainen sanoo ja kaataa kaikille kuusi, seitsemän senttiä. ”Wait till tomorrow”, ehdotan. ”They’re all like animals”, hurjistunut bisnesnainen jatkaa. Vieressä ravintolan omistaja Phuc on puuhastelevinaan vaivaantuneesti. Serbin käsilaukku on varastettu kymmenisen minuuttia aikaisemmin. Menossa on toinen pieni pullo Hanoi Vodkaa. ”They all know who he is”, ”They all know it”, ”They all know and won’t do anything”, ”Fuck them”, ”I’ll make them pay”, serbi sanoo. Kävelemme kohti keskustaa. Väistelemme muutamaa miljoonaa mopoa ja sataatuhatta satunnaista katumaasturia. ”I hate Vietnam”, ”I hate Vietnamese”, serbi sanoo. Matkustaminen on välillä vähän hankalaa. Kun äidin pikku kullannuput tulevat isin luottokortin kanssa reppureissaan, köyhät ihmiset ja kurjat olot tulevat yllätyksenä. Ei kaikille, mutta niille, jotka poistuvat resortin ulkopuolelle. Näille ihmisille paikallinen ihminen on yhtä vieras otus kuin se Sumatran sarvikuono ja kaikki mitä luonnosta löytyy. Ei yhteistä kieltä, ei ymmärrystä, eikä liiemmin edes halua ymmärtää. Paikallisille sen suo, mutta ei ole mielenterveyden kannalta perusteltua taistella tuulimyllyjä vastaan. Joskus se on vaan hankalaa, mutta sitä voi olla ottamatta itseensä. Vaikka suurin osa ”pienistä kupruista” johtuu kohdallani ihan omasta toiminnasta, joskus se rangas vaan puhkeaa tai taksi eksyy. Se on elämää.

Päädymme kantakapakkamme kautta kadun varteen juomaan edullista olutta pienilta muovituoleilta. Erittäin vietnamilaista. Lisää vodkaa. Muistikuvat hämärtyvät, paikallisia liittyy seuraan, eteläafrikkalaisia liittyy seuraan. Pedro ostaa lisää vodkaa. Herään kipuun junassa. Pää hajoaa. Pystyn juuri ja juuri avaamaan oikea silmäni. Se on turvonnut umpeen ja lainehtii kyynelnestettä. Katson vasemmalla silmällä uutta digitaali-Casiotani ja totean uutiset edelleen huonoiksi. Yhdeksän tuntia jäljellä. Avaan luomeni sormin. Junan himmeät valot polttavat aivojeni läpi. Silmätulehdus. Erinomainen ajoitus. Kuusi tuntia myöhemmin poltan savuketta vaunujen välissä. On pilvistä, mutta aurinkolasit päässäkin maailma on fissioräjähdys. Häikäisee ja koskee. Paikallisten täytyy pitää minua hulluna. Pesen jatkuvasti kasvojani ärsytyksen lievittämiseksi ja kyynelehdin lopun aikaa aurinkolasien alta. Kolme tuntia myöhemmin kävelen keskellä katua Huessa. Ohi menee mopoa ja autoa. En näe mitään. Ihminen jonka näkö on ihan huolella miinuksella, ilman piilolaseja, ilman unta, silmätulehdus, nestehukka ja vastavalo. Pedro johtaa. Ehdotan nopeita toimenpiteitä, sillä pääni räjähtää. Käytännössä tämä tarkoittaa kahvia ja paskoja suunnitelmia. Eksymme vajaaksi tunniksi.

Matkustaa voi kitisten tai myötäillen. Suosittelen jälkimmäistä. Tulokset ovat huomattavasti parempia. Huutaminen, hermostuminen ja hattuilu eivät istu paikalliseen kulttuuriin. Terapeuttinen arvo on asia erikseen. Hymyllä ja toistuvilla hitailla kysymyksillä on paljon enemmän paivoarvoa kuin järjettömällä meuhkaamisella, joka pelottaa kaikki pois ympäriltäsi. Hymy on tärkein. Vaikka edessä olisi aseen piippu, ole yhtä hymyä matkustaessa. Matkustaminen olisi aivan helvetin tylsää, jos se olisi samanlaista kuin Suomessa. En nyt tarkoita, että kaipaisimme paskaa infraa ja vaarallista liikennekulttuuria vaan vilpitöntä arjen kaaosta ilman byrokratian kaaosta. Inhmillisen maailman ääriolosuhteet lähentävät. Renkaan hajotessa tarjotaan tupakkaa ja vaihdetaan ajatuksia, vaikka yhteistä kieltä ei olisikaan. Tavanomaisesta poikkeavat tilanteet auttavat meitä ajattelemaan itsenäisesti ja olemaan ihmisiä. Mitä matkustamiseen tulee, se bussi liikahtaa nopeammin, jos menet auttamaan sen renkaan kanssa. Ei se ole hiukkasfysikkaa. Jos haluat lomallasi harrastaa pääasiallisesti valittamista, suosittelen kotimaanmatkailua. Erojen etsiminen kulttuureista ja niille nauraminen jaksaa viihdyttää kuukauden, jonka jälkeen tajuaa, miten halpaa se on. Valittaminen on parhaimmillaan viihdyttävää. Karl Pilkington ja silleen. Kun ollaan vakavissaan, ei niinkään. Siirrytäänpä viikolla menneisyyteen. Kello lähenee kolmea. Istumme Ho Chi Minhin keskustassa. Myyjä lähestyy serbia kohteliaasti. ”Postcard, madam”, hän hymyilee täydellisellä brittienglannilla. ”No, fuck off, we want to be alone”, serbi murahtaa. ”Excuse me, madam. I find it awfully offensive that you talk to me like that. I’m just doing my job. You are acting stupid”, myyjä jatkaa hovimestarin elkein. Serbi tuijottaa suu auki. Repeän nauramaan ja heitän jäbän kanssa femman. Tuntia ja vodka pulloa myöhemmin serbikin ymmärtää. Laukkuu katoo, mutta maailma ei vihaa sua. Se rakastaa sua. E: Kaksi päivää selvinpäin, yökerho Pedron kanssa, viskipullo ja tunti aikaa ennen valomerkkiä. Jatkot ja herätys kahden tunnin päästä. Huhhuh. Suuntana Laos ja joulu. Se on hyvä viettää Mekongissa. Tsekkaillaas.