Pidätelty itku kirvelee silmissä.
Etsin kuumeisesti pakotietä,
(rakkautta katseestasi?)
joka pelastaisi viime hetkellä.
Katson mestauslavalle ja näen
kuivuneen veren ruostuttaman terän.
”Ei tässä enää kauan mene”
kuiskaa varjo-olento vierelläni.
Pääni pakotetaan taipumaan taakse
lähes luonnottomaan asentoon
(eihän sen ole enää väliä?).
Terää tuijottaen palelen pelosta.
Se, mitä olisi ollut annettavana
leikataan minusta irti.
Vähä vähältä vuodan kuiviin ja
menneisyyden kaiku heikkenee.