Moni nykyvanhempi tunnistaa asetelman: lastenhoitoapua pyydetään varoen, kalenterit ovat täynnä ja mummola tuntuu olevan enemmän ideaali kuin oikea, olemassaoleva paikka.
Lue myös: Tunnista vanhempien ryhmächatin kuusi peroonatyyppiä — ja vältä kinastelut
Samaan aikaan moni muistaa, miten 1980-luvulla vietiin aina automaattisesti isovanhempien luo hoitoon. Kesät kuluivat mummolassa, ja vanhemmat palasivat töihin ilman sen kummempaa syyllisyyttä tai järjestelyjumppaa.
Mitä tapahtui isovanhemmuudelle?
80-luvulla isovanhemmat olivat arjen perusta. Sen ajan Suomessa lastenhoito oli pitkälti perheen sisäinen asia.
Isovanhemmat olivat nuorempia kuin nykyään, mutta heillä oli enemmän aikaa kun lastenlapset olivat pieniä. Lapsia vietiin hoitoon omille vanhemmille ilman erillisiä neuvotteluja. Se kuului asiaan.
Lue myös: Riiteletkö isovanhempien kanssa kasvatuksesta? Taustalla voi olla gramnesia
Kesälomat olivat pitkiä ja ne vietettiin usein kokonaan mummolassa. Lapset nukkuivat vinttikamarissa, söivät samaa ruokaa joka päivä ja oppivat olemaan yksin, ulkona ja vähän tylsistyneitä. Vanhemmat tekivät töitä tai hengähtivät. Isovanhemmuus oli konkreettista, fyysistä ja jatkuvaa.
Nyt isovanhemmilla on oma elämä – eikä se pyöri lastenlasten ympärillä
Nykyiset isovanhemmat ovat eri sukupolvea. He ovat usein edelleen työelämässä tai vastikään sieltä poistuneita, hyväkuntoisia, aktiivisia ja tottuneita hallitsemaan omaa aikaansa. He matkustavat, harrastavat, tekevät vapaaehtoistyötä ja vaalivat vapauttaan, jota eivät nuorina välttämättä saaneet.
Moni ei koe automaattista velvollisuutta lastenhoitoon. Lapsenlapsia rakastetaan, mutta tapaamiset tapahtuvat sovitusti, rajatusti ja usein vanhempien läsnä ollessa. Yökylät ovat harvinaisia, kokonaiset kesät lähes tuntematon käsite.
Asetelma kääntyy nurin: isovanhemmat, jotka aikoinaan veivät omat lapsensa hoitoon omille vanhemmilleen, eivät nyt välttämättä halua tai ehdi tehdä samaa omille lapsenlapsilleen.
Kyse ei ole välinpitämättömyydestä vaan ajankuvasta
Muutos ei selity yksinkertaisesti itsekkyydellä. Perherakenteet ovat pirstaloituneet, välimatkat kasvaneet ja työelämä muuttunut. Kaikki eivät asu samalla paikkakunnalla, eikä mummola ole enää automaattinen keskus, johon kokoonnutaan.
Lisäksi vanhemmuus on muuttunut. Nykyvanhemmat ovat usein tarkempia rutiineista, aikatauluista ja kasvatuslinjoista, mikä tekee lasten jättämisestä hoitoon monimutkaisempaa. Isovanhemmat taas saattavat kokea, etteivät he enää osaa hoitaa lapsia oikein.
Ikävöity mummola on myös sukupolvikokemus
Moni aikuinen muistelee omaa lapsuuttaan mummolassa haikeudella ja toivoo samaa omille lapsilleen. Kun se ei toteudu, syntyy pettymys, jota harvoin sanotaan ääneen. Isovanhemmilta ei haluta vaatia, mutta hiljainen vertailu elää mielessä: miksi ennen tämä oli itsestään selvää ja nyt ei?
Todellisuudessa kyse on kahdesta erilaisesta isovanhemmuuden mallista. Ennen isovanhemmuus oli velvollisuus, nyt se on valinta. Ennen lapset sopeutuivat mummolaan, nyt mummolan odotetaan sopeutuvan lapseen.
Muutos mummoloissa
Nykyisovanhemmuus näkyy videopuheluina, yhteisinä kaupunkilounaina ja tarkkaan sovittuina viikonloppuina. Se on kevyempää, mutta myös rajatumpaa. Kaikki kesät eivät enää kulu mummolassa, mutta yhteys ei silti ole välttämättä heikompi, vain erilainen.
Lue myös: Miksi päiväkotia ei enää kutsuta tarhaksi?
Silti kysymys jää ilmaan: kun nykyiset vanhemmat aikanaan itse ovat isovanhempia, palaako mummola vai katoaako se lopullisesti muistoksi ajasta, jolloin lapset vietiin hoitoon eikä siitä keskusteltu?
Lähde: Julkari, Yle, THL, Tilastokeskus
