Nepsyys, tuo mustavalkoisen keskustelun polttoaine
Sosiaalisessa mediassa impulsiivisuus kehystetään yhä useammin aitoutena. Että pitäisi antaa mennä, seurata fiilistä ja elää ilman jarruja. Jos rajat tuntuvat ahdistavilta, vika on yhteiskunnassa.
Lue myös: Matthew McConaughey paljastaa: 4-vuotiaan pojan kysymys sai hänet kosimaan
Mutta entä jos impulsiivisuus ei ole vapautta vaan häly?
Entä jos se ei ole persoonallisuuden tehdasasetus, vaan oire, joka tekee arjesta raskaampaa?
Moni nepsy ei nauti siitä, että päässä on sata kanavaa auki ja kaikki päällä yhtä aikaa. Moni ei koe impulsiivisuutta luovana voimana vaan jatkuvana häiriönä, joka sotkee ihmissuhteet, aikataulut ja oman mielenrauhan. Siksi moni kuvaa lääkitystä sanoilla rauha ja hiljaisuus, ei tukahduttaminen.
Silti keskustelussa vilahtelee ajatus, että impulssien säätely olisi luopumista jostain olennaisesta. Että rajat tappavat aitouden.
Kun impulsiivisuus ei ole aina tarttumista hetkeen
Yksi piirtelee seiniin, tuoleihin ja naarmuttelee kynällä puupöytään kuvioita. Heittelee leluja ulos ikkunasta motarilla satasen vauhdista. Varastaa, koska unohtaa maksaa koheltaessaan kaveriporukan kanssa kaupan käytävillä. Sählää pöydässä. Vetää alkkarit alas vessasta. Pulisee tunnilla, puhuu kaikkien päälle ja huutaa harrastuksissa. Levoton, vaikka on väsynyt. Viikon lopputuloksena läjä koulutehtäviä, joista kaikki ovat kesken, tekemättä tai väärin, vaikka olisi luokan paras matikkapää. Kaikki se potentiaali hukkuu impulsiivisuuden alle.
Lue myös: Miten tehdään kaksosia? Tieteellä on vastaus kysymykseen
Tämä olisi ok, jos kyseessä olisi seitsemänvuotias, mutta kyseessä on esimurrosikäinen. Kukaan ei nauti, ei edes esimurkku.
Kun pitäisi vain antaa mennä ilman liikaa murheita, aikuisilla se näkyy usein kaikkein kauaskantoisimpina seurauksina. Se voi olla varattuja Kreikan-matkoja, vaikka entisetkin velaksi otetut reissut ovat maksamatta. Kesken jääneitä tapetointeja, maalausurakoita tai asennustöitä. Miljoonia pieniä projekteja, joista yksikään ei lopulta valmistu.
Ja joskus keittiön pöydälle ilmestyy auton moottori, jonka osat leviävät tiskialtaaseen asti, vaikka samassa talossa pyörii kaksivuotiaita.
Jos dopamiinia alkaa jahdata kuin koukussa, se voi lipsahtaa addiktioksi, koska lopettaminen ei tunnu mahdolliselta. Toisilla se on aikuisviihde, toisilla rahapelit.
Tätäkö me haluamme romantisoida?
Sitten se klassinen ”Entä jos..?” -kysymys
Mutta maailma ei ole pielessä siksi, ettei kaikkea saa tehdä. Rajat eivät ole vastakohta ymmärrykselle. Ne ovat usein juuri se asia, joka tekee elämästä mahdollisen myös niille, joille säätely on vaikeampaa kuin muille.
Lue myös: Tutkimus: lapsuudessa saatu hellyys näkyy aikuisuudessa
Ehkä kysymys ei ole siitä, pitäisikö impulsiivisuus hyväksyä hinnalla millä hyvänsä.
Vaan siitä, miksi sen romantisointi tuntuu helpommalta kuin sen myöntäminen, että kyse on monelle aidosta ongelmasta.
Lähteet jutun tukena: NHS, CDC, APA, University of Southampton
