Olen valkolainen, joka haluaa testata, kuinka romaniin suhtaudutaan.
Valtava, samettinen hameeni on valmistusvaiheessa syönyt seitsemästä kymmeneen metriin kangasta. Se päälläni painan vaa’alla kahdeksan kiloa tavallista enemmän.
Suomalaisen romanin pukeutuminen on joka suhteessa poikkeuksellista: niin kansainvälisesti kuin kotomaassakin. Edes muissa Pohjoismaissa romanikulttuuri ei nykyään tunne erityistä perinneasua. Trendi lienee laskeva myös Suomessa, perinteiseen romanivaatetukseen nimittäin kulminoituvat rotuun kohdistuvat ennakkoluulot.
Kuvaustilanteessa tarvitsemme ohikulkijoiden apua. Kun Aleksanterinkadun kulkijat havaitsevat minut, askeleen tiheys kiihtyy. Repliikki ”Anteeksi, saanko häiritä” johtaa tylyyn vastaukseen ”Et”.
Julmimpia katseita luovat vanhat ihmiset. Kenties vanhat näkemykset hevoshuijareista ja lapsenryöstäjistä istuvat heissä syvimpään. Nuorilta aikuisilta en saa lähinnä kuin uteliaita ilmeitä.
Mustalaisvaatetus on yllättävän helppo. Vain hameen paino häiritsee. Yläosana minulla on oikeaoppinen röijy eli pitsinen päällipaita, ja hameen päällä valoverhosta taiteiltu essu.
Yleisesti ottaen asustukseni perustarkoitus on peittää enemmän kuin paljastaa. Niin turhantarkkaa tämä ei ole, kunhan nilkat eivät näy. Esimerkiksi röijyni saisi oikeaoppisesti olla huomattavasti kireämpi, tyköistuvakin.
Vielä 1920- ja 1930-luvuilla suurin osa naisten hameista oli villaa tai puuvillaa. Varallisuuden lisääntyessä lisääntyivät myös sametti, pitsit ja korut. Yleensäkin Suomessa pukeutumisen koreus määräytyy väljästi suvun varallisuuden mukaan.
Tiiviimpiä katseita kerään vartijoilta. Forumin tavaratalossa heidän silmänsä polttavat reikiä röijyyni kymmenienkin metrien päästä. Vaapun painavissa, mutta melko mukavissa tamineissani alakerran ruokakauppaan.
Jos päivän aikana suoritetut saapumiseni palvelutilanteisiin tapahtuisivat sarjakuvassa, asiakaspalvelijan pään päällä olevassa ajatuskuplassa lukisi ”voi paska”.
Näin myös ruokakaupassa. Myyjän halveksiva mulkoilu alkaa jo kolmisen asiakasta ennen omaa vuoroani. Maksan tilikortilla ja kassa tahtoo henkilöllisyystodistuksen. Tarkastaakseen onko korttini varastettu vai todistaakseen ikäni? Mene ja tiedä.
Saan kuitenkin kulkea rauhassa, vähän liiankin. Katseeseeni vastataan, mutta tuijotuskilpailun voitan aina minä.
Olen saanut puhelimitse romaninaiselta ohjeet olla kulkematta kokeilupäivääni yksin. Hän ehdottaa minulle tuttua romanimiestä saattajaksi, varmuuden vuoksi. Ikävä kyllä en koskaan tavoita häntä.
Jatkan operaatiotani myöhemmin illalla. Kalliossa odotan ainoana pysäkillä raitiovaunua. Se pysähtyy metrilleen eteeni ja avaa minulle etuoven. Yllätyn, pidän sitä hyvänä palveluna. Kompuroin sametteineni ja kultakoruineni sisään. Ja kompastun hameeseeni.
Ihmisoikeusliiton suorittaman testin mukaan seitsemän helsinkiläisravintolaa kahdestatoista eväsi sisäänpääsyn romaniryhmältä. Kun asiasta ilmoitettiin poliisille, he kieltäytyivät tulemasta paikalle tutkimaan syrjintärikosta, kertoo syrjinnänvastaisen Join-projektin nettijulkaisu.
Kokeillaanpa. Iso-Roobertinkadulla on uudehko karaokeravintola. Porhallan narikkaan hameissani.
”Saanks mie tulla laulamaan”, kokeilen.
Portsarin vastaus hämmentää. Hän hymyilee leveästi ja toivottaa minut tervetulleeksi. Sama kohtaa minua suunnilleen jokaisen muunkin testaamani ravintolan kanssa.
Juon oluen ja lisään kierroksia. Pari viikkoa sitten avatussa rock-baarissa baarimestarinna meinaa sanoa jotain kävellessäni sisään. Hänen ilmeensä on varsin paljastava.
”Eiks teille ole romanit tervetulleita”, kysyn olutta tilatessani. ”Vai oonks mie ensimmäinen?”
Myyjä hätääntyy.
”Eh, ei. On ihan tervetulleita. Kyllä sä olet ensimmäinen, ei ole kukaan teikäläinen vielä käynyt täällä.”
”Etkös sie pidä tummista? Sen verran pahasti sie minuu katoit kun mie tulin sisään.”
Vaatetukseni valta yhdistettynä nenäkkyyteen ja piilotettuun syrjintäsyytökseen tehoaa. Myyjä katsoo minua koiranpennun katseella ja kohtelee loppuillan kuin mitäkin vip-asiakasta.
Viereisessä pöydässä istuu työkaverini muutaman vuoden takaa. Nyt, koko baarissa viettämäni kolmen tunnin aikana, hän ei tunnista minua.
Seuraani liittyy pari ystävää ja myöhemmin heidän juopunut tuttavapariskuntansa. Yritän vetää roolini romanina heille kunnialla läpi. Luultavasti en onnistu, sillä he haluavat minun ennustavan heille.
Hyvä on. Onneksi muistan jotakin kädestäennustamisesta. Otan miehen käden käteeni ja seurailen sormellani kämmenen viivoja.
”Sie rakastat. Siulle on jossain se oikea. Mutta et sie työstäsikään halua luopua. Vanhempana siun terveys pettää niin, että meinaat kuolla, on nimittäin tällainen katkos tässä siun elon viivassa.”
Ennustan myös hänen ystävälleen. Palkkioksi saan euron.
Paljastettuani heille todellisen tehtäväni pariskunta kertoo, että yllättäen ”ennustamani” asiat pitivät melko lailla paikkansa.
Lähteet: Suomen kansallispukukeskuksen Undi ta veevi‘ -näyttelyn taustamateriaali, Join-hankkeen kotisivut http://www.join.fi
Ystävälliset ja epäystävälliset
Heikkoa palvelua:
- Bar Stage
- Carrols
- Sesto Forum
- Suomalainen kirjakauppa
Hienoa palvelua:
- Bar O’Neills
- HKL
- Swengi
- We got Beef
