Toisinaan, kun juutun liikennevaloihin vuoden 1968 Dodge Chargerissani, mietin mitä kaikkea voisinkaan menettää ilmastonmuutoksen myötä. En mitään.
Menettäisin korkeintaan lumisen talven, mutta minulle riittää, että Antonio Vivaldi ehti kokea neljä vuodenaikaa. Jos jonkun hyvinvointi rakentuu hallan, putoavien lehtien ja loskakelien varaan, hänen on soveliastakin kärsiä.
Toisekseen: moniko teistä on tänä kesänä riemuinnut sadepäivästä ja kironnut auringonpaisteista aamua? Ei yksikään.
Sitä paitsi en usko ilmaston lämpenemiseen. Kyllä, jos lämpötiloja mitataan 1950-luvulta eteenpäin, ne näyttävät kasvaneen. Mutta jos sanasta “aikuiseksi” jättää pois alun, saadaan “seksi”. Onko tämä hyvä argumentti? Ei ole.
Lievästi ylipainoiset keskiluokkaiset valkoiset miehet ovat pärjänneet jo vuosisatojen ajan, koska he eivät ole piitanneet siitä, miten muilla menee. Tästä periaatteesta en ole valmis tinkimään.
Vaikka ilmasto lämpenisi, jäisin voiton puolelle, sillä ainakin minä haluan viljellä maissia takapihallani. Maissi on hyödyllinen ja maukas, moninkertaisesti parempi kuin peruna. Kun vain kuvittelenkin, miten kullanväriset maissinsiemenet vierivät lihaksikkaalla vartalollani, vesi kohoaa kielelleni.
Ympäristöpaniikin osoittavat humpuukiksi viimeistään siihen tarjotut ratkaisut. Moniko globaali ongelma voitaisiin ratkaista sammuttelemalla hehkulamppuja ja kytkemällä televisiot pois valmiustilasta? Voin vakuuttaa teille, ettei Lähi-idän kriisi ole yksi niistä.
Vaikka pahin tapahtuisi, kuka kärsisi siitä eniten? Aivan, lapset. Älkäämme kuitenkaan unohtako, että juuri liikakansoitus on useimpien ympäristöongelmien syynä. On siis vain oikein ja kohtuullista, että suurimmat syylliset kantavat myös suurimman vastuun.
Asko S. Oksa
Kirjoittaja on humalassa
