“Julkisuus on hyvä renki, mutta huono isäntä”, kiteytti maailmaa nähnyt ystäväni selaillessamme juorulehtiä kantakapakassamme.
Aloin miettiä noiden sanojen todenperäisyyttä, tutustuessani samalla porno- ja/tai huumemissien, salarakkaiden ja kohujulkkisten tapahtumarikkaaseen elämään, myötähäpeän, vahingonilon ja rehellisen uteliaisuudenhalun vaihdellessa vuorotellen keltaista paitaa kilpailussa tuntemuksistani.
Media kuluttaa julkkiksia kovempaa tahtia kuin uusia ehtii syntyä. Sen takia Suomen kokoisessa maassa käytännössä kuka tahansa voi ryhtyä julkimoksi. Ei tarvitse kuin tapailla tai väittää tapailevansa jotakuta, joka on joskus esiintynyt Suuressa Seikkailussa, niin lehdet alkavat soitella perään.
Julkkis on noussut nuorten toiveammattien ykköseksi. Valitettavasti julkkis ei ole mikään ammatti. Se tuottaa korkeintaan ilmaista viinaa, satunnaisia suihinottoja ja vippikortteja turkulaisten yökerhoihin, muttei käytännössä ollenkaan fyrkkaa. Julkisuuden ei pitäisi olla itseisarvo, vaan työkalu, jonka avulla voi myydä tuotettaan, mikä ikinä se sitten onkaan.
Yksinkertaisimmillaan tuote on ihminen. Näin on niiden kuuluisuudenjanoisten pikkutyttöjen kohdalla, jotka nettoavat muutaman tonnin esittelemällä kolmen pennin eestiläisiä silikonejaan. Valitettavasti oikeisiin rahoihin ei tällä keinolla pääse käsiksi. Ei vaikka verta pierisi.
Ajatus siitä, että yksi työkeikka poikii aina uusia on kaunis. Valitettavasti ura, joka alkaa pohjanmaalaista kyläkauppiasta nusauttamalla johtaa korkeintaan dildoesittelijäksi seksimessuille. Ja kun median kiinnostus lopulta laantuu, ei jäljelle jää muuta kuin pellen maine.
Kirjoittaja on 25-vuotias ravintolafriikki ja kirjailija.
