Lihaksikkaat, aivottomat korstot yrittävät runnoa toisiaan hengiltä. Tämä oli Eva von Haartmanin mielikuva amerikkalaisesta jalkapallosta, kunnes hän meni katsomaan miesten ottelua pari vuotta sitten.
Kentällä odotti toisenlainen näky.
”Lyhyitä, pitkiä, isoja ja pieniä miehiä, jotkut nopeita ja ketteriä, jotkut hitaampia mutta vahvempia. Kaikilla oli eri tehtävät, mutta he puhalsivat yhteen hiileen.”
Von Haartman tajusi löytäneensä lajin, jota halusi itse harrastaa.
”Amerikkalaisessa jalkapallossa ei ole kyse siitä, kuka on nopeampi ja vahvempi. Vain taktisella älykkyydellä on merkitystä.”
Naiset ovat pelanneet Suomessa amerikkalaista jalkapalloa täydellä kontaktilla vuodesta 2008. Sitä ennen pelattiin semi-contact-jenkkifutista ja lippupalloa, joissa fyysistä kontaktia on vähemmän.
Turussa naisten jenkkifutisjoukkueita on tällä hetkellä kaksi: Turun yliopiston UTU Damers ja Åbo Akademin IN10s, jossa von Haartman pelaa. Turun AMK:n TUAS Tornadettes kokoaa rivejään ensi kautta varten. Naisten SM-sarjassa joukkueita on yhteensä yhdeksän, ja pelaajamäärä on liki 180.
Kontaktilajit kiinnostavat naisia enemmän kuin ennen. Nyrkkeilyliiton mukaan naisten määrä harrastajista on pikkuhiljaa noussut. Esimerkiksi potkunyrkkeilyssä naisten osuus on jo lähes puolet. Monet seurat tarjoavat naisille omia harjoitteluryhmiä, mutta he treenaavat mielellään myös miesten kanssa.
Mikä sellaisissa lajeissa kiehtoo, joissa sattuu ja satutetaan?
Von Haartman uskoo, että kyse on asenteiden muutoksesta.
”Luulen, että naiset uskaltavat tänä päivänä hakeutua miehisempien lajien pariin yksinkertaisesti siksi, että se on mahdollista. Vain muutama vuosikymmen sitten naisilla ja miehillä ei vielä ollut aivan tasavertaisia mahdollisuuksia harrastaa kaikkia lajeja.”
Von Haartman harrastaa fyysisiä lajeja, koska haluaa haastaa itsensä ja kokeilla rajojaan.
Kontaktilajeja harrastavan naisen stereotypia on tällainen: romuluinen ja lihaksikas, ei pelkää hikoilua eikä juuri panosta ulkonäköönsä.
”Tykkään kalastaa ja metsästää, mutta koen olevani naisellinen”, von Haartman sanoo.
”En välitä käyttää tuntikausia päivästä ulkonäköni hoitamiseen, mutta käytän päivittäin meikkiä, värjäytän hiukseni säännöllisesti ja pukeudun mielelläni hameisiin ja korkokenkiin.”
Stereotypiaa ei vastaa myöskään Hannele Soittila. Hän tutustui kamppailulajeihin 16-vuotiaana ollessaan vaihto-oppilaana New Mexicossa. Ensin hän harrasti karatea, sitten vapaaottelua, sen jälkeen lukkopainia ja lopulta kuntonyrkkeilyä.
Soittila työskentelee kauneudenhoitoalalla mutta kokee olevansa poikatyttö.
”Välillä kroppa on täynnä mustelmia. Sanonkin, että on hyvä, että olen meikkaaja. Saan mustat silmät peitettyä helposti.”
Soittila harrastaa kuntonyrkkeilyn lisäksi skeittausta ja lumilautailua. Kesäisin hän nauttii puutöistä eli ”kirveen ja moottorisahan kanssa riehumisesta”.
Hän pitää erityisesti kontaktilajien haastavuudesta:
”Olen aina tykännyt lajeista, joissa saa rutistaa mehut irti. Sitten kun tehdään, tehdään kunnolla. Kun kroppa on väsynyt, mieli saa levätä.”
Vaikka laji olisi sama, miesten ja naisten harrastuksissa on eroja. Esimerkiksi naisjääkiekossa taklaaminen on kiellettyä. Se ei tarkoita sitä, etteikö välillä sattuisi.
”Mitä korkeammalla tasolla pelataan, sitä kovempaa peli on. Itse olen melko rauhallinen pelaaja. Pelaan kovaa sallituissa rajoissa, vaikka joskus onkin tullut istuttua jäähyllä”, sanoo kahdeksan vuotta jääkiekkoa pelannut Eveliina Aakula.
Myös von Haartmanilla tietää, ettei yhteenotoilta voi välttyä.
”Jenkkifutiksessa ei ole olemassa pelipaikkaa, jossa voi ottaa rennosti. Aina pitää olla valmis kovaan kontaktiin. En kuitenkaan ole koskaan aggressiivinen kentällä. Jenkkifutiksessa ei ole tarkoitus satuttaa vaan pysäyttää vastustaja. Joskus se vain tehdään melko kovin ottein.”
Korkeakoulujenkkifutiksen SM-lopputurnaus Caribia-hallissa 31.3.–1.4.
Lähteet: http://www.sajl.fi ja http://www.kickboxing.fi
