Kun lehdissä tai televisiouutisissa käsitellään jotain tärkeää ja yleistä mielenkiintoa herättävää asiaa, on tapana pyytää lausunto joltakin alan erikoisasiantuntijalta. Kansainvälisistä konflikteista puhuttaessa marssitetaan esiin Maanpuolustuskorkeakoulun tuimannäköinen eversti, joka muutamalla lauseella selvittää, kuka vetää turbaaniin ketä ja missä. Muutamasta flunssaisesta rastaasta panikoituneet kansalaiset rauhoittuvat kummasti, kun Kansanterveyslaitoksen valkotakkinen setä kertoo kaiken olevan valtakunnassa hyvin.
Oma lukunsa on sitten nämä iltapäivälehtien haastattelemat julkkikset, jotka kommentoivat aihetta kuin aihetta. Nämä television visailuohjelmista ja naistenlehtien palstoilta kaikille tutut mediaportot ovat aina kärppänä kertomassa mielipiteensä pikkujoulujen käyttäytymissäännöistä, Fortumin johdon optioiden kohtuullisuudesta tai eestiläisten naisten ulkonäöstä. Ikään kuin se, että lärvi on ollut muutaman kerran juorulehden kannessa, tekisi henkilön mielipiteistä automaattisesti painamisen arvoisia. [Joku voisi tietenkin sanoa samaa näistä kolumneista]
Väkisin alkaa epäilyttää, kiinnostaako Arno Kotron, Riitta Väisäsen tai Ruben Stillerin mielipiteet oikeasti ketään. Diili on kuitenkin kannattava molemmille osapuolille: palstamillimetrejä hamuava julkimo saa nassunsa lehteen ja laiskanpulskea toimittaja saa ilmaiseksi muutaman tuhatta merkkiä lisää juttuunsa. Ainoa, jolle jää kusetettu olo, on kaksi euroa lehdestään maksanut lukija.
Kirjoittaja on laiskojen toimittajien soitteluun kyllästynyt 25-vuotias kirjailija.
