Kari Riipinen oli 80-luvun popsalonkien juhlittu taiteilija, valokuvaaja, joka kuvasi ketä halusi ja milloin halusi. Hän oli Suomen Andy Warhol. Sitten alkoi mennä liian lujaa ja väärään suuntaan. Riipinen kärrättiin kadulta katkaisuhoitoon. Rosoisista vuosista huolimatta vanhaa mestaria ei ole unohdettu.
Vuoden 1995 syksyllä ovi kolahti City-lehden toimituksen eteisessä. Sisään astui pikkuruinen partasuu, joka kertoi syntyneensä samana päivänä kuin John Lennon, mutta 12 vuotta myöhemmin. Hän halusi realisoida vinyylilevyarkistoaan. Ei siinä mitään, muutama kymppi oli aika vähän hyvistä levyistä: Kate Bushia, Eaglesia, Crosby, Stills, Nash & Youngia. Kun mies oli häipynyt, kokeneempi kollega kertoi, että olin juuri tavannut poptaiteilija Kari Riipisen.
Siis taiteilijan, joka 80-luvun lopussa myi – ja sai kaupaksi – valokuvistaan vedostettua grafiikkaa yli 8000 markan kappalehintaan; taiteilijan, jonka linssin luteeksi halusi lähes jokainen suomalainen kaunis nainen Helena Lindgrenistä Hannele Laurilaan; taiteilijan, joka ikuisti levyjen kansiin maan merkittävimmät rockbändit Pelle Miljoonasta Hanoi Rocksiin; taiteilijan, joka tilasi kullanvärisen vuoden 1936 Mersun lentokentälle omaan käyttöönsä; taiteilijan, joka asui luxustalossa Espoossa. Nyt tämä taiteilija Riipinen oli hukkunut pulloon, ja painunut pohjaan asti.
Kustantaja Eeropekka Rislakki oli juuri julkaisemassa Riipisen c-kasetille saneltuja kohumuistelmia, mutta ennen käsikirjoituksen lopullista tarkastamista taiteilija katosi kuin olut lasista.
Rislakki joutui toteamaan paljastuskirjaa odottaville uteliaille, että kirja julkaistaan heti kun kadonnut Riipinen löytyy. Kirja Riipinen Interview saatiin kauppoihin lopulta kaksi vuotta deadlinen jälkeen.
Riipinen liikkuu ajassa ajan mukana. Hänen vainunsa on melkein yhtä nopea kuin salamalampun väläys. Nykymaailman kuvatulva pelkistyy yhteen gallerian huoneeseen, jonka lattia on verhottu 3000 valokuvalla. Jättiteos, jonka päällä saat kävellä. (Iltalehti 1986 Riipisen näyttelystä Splitting Ladyland.)
Riipisestä tehtiin havaintoja mitä mielikuvituksellisimmista paikoista. Kun toimittaja Kim Finn kesällä 1998 ajoi Hangosta Nuorgamiin hän törmäsi Sodankylän seudulla erikoiseen näkyyn: Kari Riipinen seisoi keskellä suoaluetta 70-lukulaiset stereokuulokkeet korvillaan. Finn tiedusteli syytä moiseen ja saikin vastauksen: ”Mä kuuntelen hyvää musiikkia. Hyvää matkaa!”
Taiteilija tavattiin useasti myös viettämässä päivää Kampin puistikossa ja läheisestä Corona Barista, jossa hän saattoi myydä töitään juotavia vastaan.
Vuosien 1992-1999 välillä Riipinen kärrättiin useamman kerran katkaisuhoitoon.
Riipisellä on aina ollut dramatiikan tajua. 90-luvun alussa taiteilija onnistui saamaan opetusministeriöltä 38 000 markan valtion laatutuen tehdäkseen kahdeksan kiloa painavan valokuvakirjansa Urban Life Styles.
[AD]
Laatutuen myöntämistilaisuus järjestettiin Valtion juhlahuoneistossa opetusministerin johdolla. Riipinen kertoo: “Virittäydyin sinne kiinalaisella tötteröhuivilla ja menin paikalle niin erikoisen näköisenä kuin suinkin.”
Erikoista oli välillä Riipisen huumorintajukin. Albertinkadun kotinsa ikkunasta Riipisellä oli tapana näytellä ohikulkeville ihmisille merkkejä: peukalo ylös, peukalo alas; sinä taivaaseen, sinä helvettiin.
Huoneesta toiseen toistuvat kolmenkymmenen kuvan variaatioina samat yli metrin korkuiset serigrafiat, joissa Andy Warhol poseeraa valokuvaajalle. Vaikka Riipisen Warhol näyttää vähän mahtipontiselta nykytaiteen historian toistolta, se on jokseenkin humoristinen temppu.
(Helsingin Sanomat 1992 Warhol by Riipinen näyttelystä.)
Kun poptaiteilija Riipinen, 48, toukokuussa 2000 ajaa fillarilla pitkin Lapinlahdenkatua sovittuun tapaamispaikkaan vain 13 minuuttia myöhässä, sitä yllättyy. Riipinen, joka 80-luvulla saattoi käyttäytyä kuin rockdiiva, on aidosti pahoillaan. Hän on polkaissut koko matkan Olarinluoman vastaanottokodista – majapaikastaan – Helsingin ytimeen yhtä soittoa. Lauttasaaren kohdalla Riipinen oli tiedustellut kelloa ja saanut kuulla olevansa viisi minuuttia myöhässä. Loppumatkan hän oli tullut melkein lentäen.
Nyt Riipisellä on rivakasta polkemisesta jano ja se sammuisi siiderillä viereisessä nepalilaisessa ravintolassa,
Riipinen saa eteensä kyllä kuhaakin, mutta ruoka ei maistu.
Riipinen ei näytä terveyden perikuvalta ja välillä hän heittää petomaisen vihaisia katseita naapuripöytiin.
Silti Riipinen tuntuu olevan jotenkin voimissaan. Oman henkilöhistoriansa hän pudottelee hämmästyttävällä tarkkuudella ja johdonmukaisuudella: grafiikan ja öljymaalauksen opinnot taideteollisessa korkeakoulussa, soluttautuminen rockpiireihin (istuttiin iltaa Pelle Miljoonan kanssa junaraiteella Kampissa), matkat Hanoi Rocksin kanssa Japaniin ja Lontooseen, valokuvanäyttelyt Suomen tärkeimmissä gallerioissa. Työn ohessa ja ennenkaikkea uran hektisempien vuosien jälkeen enemmän elämää kuin lääkärit määrää.
Kun Riipisestä keskustelee valokuvaajien kanssa, kaikki ovat yhtä mieltä: Riipisellä oli hämmästyttävä tyylitaju. Tunnettu helsinkiläinen muotikuvaaja ja Riipisen ystävä Pauli sanoo: ”Riipinen tunnistaa heti huonot työt. Erityisen vahva näkemys Riipisellä oli naisten kuvaamisessa. 80-luvulla monet naiset halusivat nimenomaan hänet kuvaajakseen. Mutta on vaikea sanoa, voiko Riipinen enää koskaan palata tähän bisnekseen.”
Niin tai näin, nyt maineikas malmölainen taidegalleristi Per-Olof Börjeson on pyytänyt Riipisen suunnattoman kokoisista Andy Warhol-töistä kangaspainatukset. Börjeson on mies, joka tuotti mm. Andy Warholin viimeiset näyttelyt. Riipisen on tarkoitus lentää Malmöseen ja tehdä työtä käskettyä, jotta näyttely nousee.
Sopimukseen kuuluu luonnollisesti se, että Börjesson ostaa Riipisen ulos töistään.
”He olivat vain huolissaan siitä, millaisessa kunnossa mä olen. Kun multa oli otettu verikokeet, he halusivat mut sinne. Tämä projekti etenee nopeasti”, Riipinen lupaa.
Taiteilijalla on muitakin verkkoja vedessä. Like on kustantamassa Riipisen kirjaa, joka on osin omaelämäkerrallinen, osin fiktiota.
Riipinen itsekin sai tappouhkauksia niskaansa ja joutui Manilassa pakenemaan amerikkalaistyyliin taksilla takaa-ajavia tyyppejä, jotka luulivat häntä amerikkalaiseksi Vietnam-veteraaniksi.
(Polttopiste-lehti vuonna 1982 Riipisen maailmanympärimatkasta.)
Teemme lähtöä. Riipinen ottaa tarjotun jälkiruokamakeisen ja kertoo lähtevänsä hakemaan videokameraansa läheisestä studiosta.
”Mä olen liikkeellä koko ajan”, Riipinen sanoo ja viittaa fillariinsa.
Viiden minuutin päästä ajan autolla nepalilaisen ravintolan ohi. Riipisen polkupyörä nojaa edelleen ravintolan seinään. Taiteilija itse seisoo ravintolan edessä ja kuuntelee korvalappustereoitaan.
Riipisen koko ura on ollut rajankäyntiä high’n & low’n: korkeakulttuurisen ”ylempien taiteiden” ja ”alempien taiteiden” (rockmusiikki, -muusikot ja -videot, sarjakuva, muotikuvaus, graafinen suunnittelu jne.) rajalla. Ja mitä pienemmäksi Suomi ja sen kulttuuri-ilmasto aika ajoin käy, sitä suuremmaksi kasvaa Riipisen hybris.
(Eeropekka Rislakki Riipisen kirjassa Cyber Paintings & Laser Copies 1988-1992.)
File: Riipinen
Opiskeli Taideteollisessa korkeakoulussa 1974-1977. Suunnitellut satoja levynkansia, julisteita ja etikettejä. PR-kuvauksia lukuisille kirjailijoille ja rockartisteille. Kymmeniä näyttelyitä. Teoksia mm. Helsingin Kaupungin Taidemuseossa ja Valokuvataiteen museossa. Kirjoittanut runoja ja artikkeleita kulttuurijulkaisuihin. Ohjannut ja kuvannut Pelle Miljoonan Berliinin matkasta kertovan lyhytelokuvan Matkalla Tuntemattomaan. Tehnyt soololevyn. Asui Bangkokissa vuoden 1989. Kaksi lasta. Eronnut. Saanut mm. Valtion valokuvataiteen apurahan sekä laatutuen.
