Pyörähdin luksusmerkki Hermèsin pikkuruisessa putiikissa Strögetillä, Kööpenhaminassa. Hermès on merkki, johon minulla ei totta vieköön ole varaa, ja jota ei Suomesta saa. Tukholmassa Hermésillä on mikroskooppinen osasto NK:lla. Muutama neliömetri Hermésin huivia maksaa saman kuin neliömetri Kaivopuistossa.
Strögetillä seurasin hämmentyneenä semiluxusmerkki Louis Vuittoniin pukeutuneen kolmekymppisen naisen tunteenomaista vuodatusta. Tämä kertoi sydämistyneenä myyjälle, kuinka hän oli jäänyt ilman Hermèsin 5 000 euron arvoista käsilaukkua, koska laukku oli loppunut ja jonotuslista niin pitkä, ettei häntä sille huolittu. Matka ylöspäin merkkihierarkiassa oli kiusallisesti katkennut. Juuri sillä hetkellä tuolla naisella ei ollut muita huolia kuin ökyhinnoiteltu, joskin laadukas nahkapussi. Tuo laukku näyttäytyi niin välttämättömänä, että tuntui kuin se olisi revitty asiakkaan omasta nahasta. Ja niin se olikin. Tavallaan. Laukku oli osa itseilmaisua, köpisdonnan osoitus omasta etuoikeutetusta paikasta sosiaalisessa matriisissa.
Ei voi kuin ihmetellä sitä suvereeniutta, jolla kaupunkilaiset liimaavat laatumerkkien merkityksiä itseensä Helsingissäkin. Enkä tarkoita Burberryn kaulaliinaa, sillä kun kyllin suuri joukko kantaa tiettyä brändiä, merkki ei enää määritä käyttäjiä vaan käyttäjät merkkiä.
