Vanhoina hyvinä aikoina Stockmannilla soopeliturkkiin ja fasaaninsulkahattuun sonnustautuneita tohtorinnoja palveltiin aina ennen rahvasta, ja ravintoloiden solmiopakolla pyrittiin pitämään roskasakki ulkona häiritsemästä paremman väen illanviettoa. Myntti sekä sen ulkoiset tunnusmerkit kulkivat käsi kädessä, vähän samalla tavalla kuin Aku Ankassa hillopäälliköt erottaa aina silinterihatusta ja nilkkaimista.
Maailma on kuitenkin muuttunut nopeasti, ja on välillä vaikeaa ymmärtää niitä, jotka tarkertuvat kynsin hampain menneisyyteen. Kuvittelisi parikymppisten IT-miljonäärien, formulasankarien, lumilautailijoiden sekä maailmanlistoilla menestyneiden muusikoiden viimeistään tehneen selväksi sen, ettei ikä, sukunimi, koulutus tai titteli suinkaan aina kulje käsi kädessä pankkitilin saldon kanssa. Nordean Private Bankingissa asioi sen näköistä takkutukkaa, että he eivät olisi viisitoista vuotta sitten saaneet edes käytettyä Corollaa koeajoon.
Fredan ja Annankadun kulmilla sijaitsee Helsingin sisustus- ja desingkauppojen tiivein keskittymä. Siellä sijaitsee myös niitä viimeisiä ancien régimen linnakkeita, jossa tiskin takana stondailevat koppavat ja hyvinmanikyroidut jakkupukuleidit osoittavat avointa halveksuntaansa jokaista kauppaan eksyvää kohtaan, joka ei näytä Antiikkimessuille matkalla olevalta Katriina Wuoristolta. Yrittäkääpä saada vaikkapa Zazassa palvelua farkkuihin ja lenkkareihin sonnustautuneina, niin ymmärrätte mitä tarkoitan. Tiedustellessani Interiorsissa jo ostopäätöksen tehneenä Louis Poulsenin valaisimen hintaa, minulle vastattiin klassikolla: “Kuules kultaseni, se taitaa olla sinulle aivan liian kallis.” Juu, kiitos vain huolenpidosta. Kyllä minulta löytyy vähille fyrkilleni muutakin käyttöä kuin tukea yli-ikäisten puotipuksujen egotrippailua.
Kirjoittaja on etelähelsinkiläinen vapaa kirjailija.
