Lentokentällä check in -jonon perältä alkaa kaikua kovaäänisiä kannustushuutoja Nykäselle, kun jo varhain aamusta ympäripäissään oleva keski-ikäinen mies tunnistaa mäkisankarin jonon etuosassa. Hetken päästä mies häärii vieressämme kännykkäkameralla holtittomasti huitoen ja yrittäen ilmeisesti kuvata jonkinlaista reportaashia tilanteesta. Miekkosen veli tulee naama punaisena repimään reportterin takaisin jonoon päivitellen, päästetäänkö moisessa tuubassa olevaa edes koneeseen.
Olemme matkalla Sloveniaan veteraanien MM-kilpailuihin, jossa tehtäväni olisi taltioida Matti Nykäsen kisaviikko hänen urheilu-urastaan kertovaan dokumenttiin. Ja toimia samalla Matin henkilökohtaisena autonkuljettajana ja tulkkina. Matti on ehtinyt harjoitella kilpailuja varten vain vajaan viikon, mutta puhkuu itsevarmuutta. Hyppy kulkee.
Lentokoneessa vieressämme istuu kirjailija Torsti Lehtinen, joka höröttää loputtomasti idealle Nykäsen parisuhdeoppaasta. Matin mainoslause ”Jos teillä menee hyvin, niin ei kun meikäläinen paikalle ja se on sen seitsemän sekuntia ja kaikki on päin persettä” on tehnyt mieheen suuren vaikutuksen ja hän ilmoittaa, että vaikka normaalisti kiertääkin kyseisen tyylilajin kirjat kaukaa, tämän oppaan hän olisi ostamassa ensimmäisten joukossa. Matti pahoittelee, että kirjan julkaisua on siirretty joulunajan hässäköinnin vuoksi, mutta lupaa, että Torsti sen tulee vielä joskus käsiinsä saamaan.
Kauhunhetkiä harjoituksissa
Päästyämme harjoituspäivän aamuna kisamäkien juurelle Matin läsnäolo sähköistää koko paikan. Kimppuun hyökkää heti sankka lauma ihailijoita, ja osa toimittajistakin vaikuttaa tulleen paikalle lähinnä fanittamaan maailman parasta mäkihyppääjää. Saksalaisen naistoimittajan päässä on pipo, jota koristaa Ehkä otin ehkä en -slogan, ja jutun tekoa tärkeämmältä vaikuttaa nimikirjoituksen saaminen ja pääsy yhteiskuvaan.
Kaksi slovenialaistoimittajaa kärkyttelee Matilta haastattelua, mutta eivät uskalla edes lähestyä miestä. Syykin selviää pian. Miekkosia kiinnostaisi onkia juttuunsa nimittäin mehukkaita yksityiskohtia Matin ”pimeästä puolesta”. Kun sankari vihdoin saapuu pukukopista, uskaltautuvat toimittajat kysymään mieheltä itseltään alkoholinkäytöstä. Matti tyytyy vain turhautuneena töräyttämään ryyppäävänsä silloin kun huvittaa ja hyppäävänsä silloin kun huvittaa, ja lopettaa haastattelun siihen. Seuraa manailua lehdistöstä, joka tuntuu aina yrittävän etsiä lokaa heitettäväksi.
Mäellä silmille rävähtää heti karmea näky. Eläkeikäinen papparainen ryssii hyppynsä alastulon, täräyttää turvalleen ja leviää rujon näköisesti pitkin mäkeä. Hetken vaikuttaa, että seniorin osalta kisat on kisailtu, mutta yllättäen miekkonen keräilee itsensä omin avuin ylös montusta ja lähtee taapertamaan kohti hyppytornia. Vammat vaikuttavat olevan enemmänkin henkistä kuin fyysistä laatua, sillä mennessään mies manailee lähinnä yleisön edessä kaatumisen aiheutamaa häpeää.
Matin päästyä tekemään ensimmäistä harjoitushyppyään räjähtää yleisö raivokkaisiin kannatushuutoihin. Vietettyäni jo viikon Matin seurassa, olen oppinut, ettei kesken harjoittelun pidä mennä häiriköimään, mutta tätä tietoa ei ole paikallisella naistoimittajalla. Matin kavutessa montusta lyllertää toimittaja Matin rinnalla survoen mikrofonia hänen naamaansa. Matti yrittää aluksi kohteliaasti pyytää naikkosta jättämään hänet rauhaan, mutta kun puhe ei tuota tulosta ja nainen yrittää tunkea härveleineen mukaan mäkihissiinkin, Matti lopulta tuuppaa toimittajan tieltään ja painaa hissin oven kiinni.
Hyppyjensä jälkeen Matti valittelee, ettei mäestä saa kunnon vauhteja ja Jyväskylän mäkiin verrattuna tuntuu kuin köröttäisi kävellen alas. Perään hän kuitenkin toteaa, ettei jossittelu tässä lajissa paljon auta.
Planican nostalgiamäki
Hotellilla suomalaiset mäkimiehet kerääntyvät katsomaan hyppyjään videolta. Slovenian mäkijoukkueen valmentajana toiminut Ari-Pekka Nikkola päivittelee ison mäen kilpailussa alas tomäyttänyttä 130-kiloista mörssäriä, jonka hän oli varma matkaavan suorituksensa jälkeen suoraan ruumishuoneelle. Järjettömin hyppynäytelmä todistettiin kisoissa kuitenkin vuotta aikaisemmin. Silloin 70 ikävuoden tietämillä olleen kilpailijan sydän pysähtyi kesken komean kaaren ja paikalle piti lennättää lääkintakopteri käynnistämään mäkimontun pohjalle tuupertuneen miehen pumppu. Virottuaan mies oli kuitenkin ensitöikseen kivunnut takaisin torniin ja tömäyttänyt alas uudestaan. Sydän oli pysähtynyt myös seuraavan hypyn aikana, ja kopteri joutui kurvaamaan paikalle uudestaan jyskyttämään miehen takaisin elävien kirjoihin. Välikohtauksen jälkeen kaikkien kilpailijoiden piti allekirjoittaa paperi, jossa vakuuttivat hyppäävänsä täysin omalla vastuullaan.
Tänä vuonna kisojen vanhin hyppääjä on 79-vuotias itävaltalainan herrasmies, mutta Suomen joukkueen senioriosastoa edustavat Aatto ja Martti Lamminpää. 66- ja 72-vuotiaat veljekset pamauttavat joka vuosi kisoihin asuntoautoksi muuntamallaan pakettiautolla ja parkkeeraavat sen kisojen ajaksi kätevästi hyppytornin kupeeseen. Myös Matti ja veteraanikisoissa useita palkintoja kerännyt Pasi Huttunen alkavat mähkiä, pitäisikö heidänkin hankkia vastaava mäkimobiili tulevaisuuden kilpailuja varten.
Lepopäivänä lähdemme hakemaan Elanin tehtaalta Matille kilpailusuksia. Matille monet kultamitalisukset väsännyt Tony on puuhastellut mäkimaailman huippujen kanssa jo 1980-luvulta. Sukset ovat kolme senttimetriä pitemmät kuin Matin normaalit hyppysukset. Nykäsen mukaan tuo kolme senttiä voi tuoda hyppyyn kuitenkin jopa kymmenen metriä lisää. Vastaavasti hyppypuku voi tuoda liitoon samaiset kymmenen metriä.
Jatkamme tehtaalta nostalgiakäynnille Planican legendaariselle lentomäelle ja omin silmin todistettuna se on kieltämättä varsin mykistävä näky. Matti kertoo äimistyksestäni huvittuneena, että onpa hänkin muutaman ennätyksen mäestä hypännyt. Lopulta Matti tunnustaa, ettei enää tänä päivänä uskaltaisi mäestä tulla alas, ja että kunnioittaa suuresti niitä, jotka sieltä hyppäävät. Matille tulee haikea olo, kun joudumme lähtemään mäkien luota, koska ne ovat hänen todellinen kotinsa.
Matti-maniaa housut riekaleina
Ensimmäisenä kisapäivänä kisapaikalla Matti joutuu suorastaan taistelemaan tiensä läpi pukukoppiin häntä odottelemassa olleen kirkuvan ihmislauman lävitse. Pestaan Aatto Lamminpään kamera-assistentikseni kuvaamaan Matin hypyt 8 mm -kameralla. Aatto muistelee tapausta 1970-luvun lopulla, kun Matti Pulli oli tullut mäkikisoihin hehkuttamaan löytämäänsä nuorta ja laihaa hyppääjäpoikaa, jolle ei hänen mukaansa löytynyt vastusta tältä planeetalta. Muut valmentajat olivat nauraneet Pullin pullisteluille, kunnes Nykänen oli hypännyt varamiehen paikalta pidemmälle kuin yksikään varsinaisista hyppääjistä. Siitä hetkestä lähti kiertämään Matin legenda mäkipiireissä.
Matin pukukopin ulkopuolelle on kerääntynyt lauma vähän varttuneempia naisenkuvatuksia, joiden voi hyvin kuvitella kuuluneen Matin bändäreihin jo 1980-luvulla. Ajankuluksi yritän haastatella heitä, mutta jostain syystä he vastaavat kaikkiin kysymyksiini vain huutamalla kurkku suorana Nykäsen nimeä.
Matti hyppää ensimmäisen koehyppynsä, mutta yllätyksekseni hän kurvaakin toiselle puolelle mäkimonttua kuin edellisenä päivänä. Säntään kameroineni kohti parempaa kuvauspaikkaa. Lähtöni on sen verran räväkkä, että housuni ratkeavat ikävästi räsähtäen haaroista paljastaen erogeenisiä alueitani kaikkien nähtäväksi. Rämmin kuitenkin kohti fanipiirityksen kohteeksi joutunutta Mattia, mutta joudunkin yllättäen itse samanlaiseen sumppuun, kun paikallinen televisiokanava saa päähänsä haastatella minua tekeillä olevasta dokumentista. Kuvausryhmän perässä seuraa liuta lehtitoimittajia, ja poseeraan kuvissa tyylikkäästi housut haaroista ratkenneena. Tilannetta huvittuneena seurannut Aatto tarjoaa kohteliaasti minulle pöksyjään lainaksi, mutta en niitä ehdi tohinassa vaihtamaan ja lopulta minua työnnetään haarat paljaana yhteiskuviin Matin kanssa.
Kisa menee Matin osalta tutulla varmuudella ja hän on varsin tyytyväinen viidenteen sijaansa. Lähtö hotellille on tosin aika hankala, sillä 20 metrin matka pukukopilta autolle kestää puolisen tuntia, kun kyselijöitä ja kuvaajia riittää ruuhkaksi asti. Lopulta Nykänen antaa tilannetta rauhoittaakseen 15 toimittajalle yhteishaastattelun.
Härdellin loputtua Matti kertoo, ettei kisoissa hänen kannaltaan ole kyse niinkään palkinnoista kuin itsensä voittamisesta. Samassa Matti kuitenkin ilmoittaa, ettei aio edes ottaa osaa seuraavan päivän kisoihin K-30-mäessä, jota hän isojen mäkien miehenä kutsuu Aku Ankka -mäeksi. Samaan kyytiin tuleva mäkimies Jussi kuitenkin alkaa puhua Mattia ympäri, ja hetken palaveroinnin jälkeen Matti vihdoin lupautuu mukaan kisaan. Jussi vaikuttaa tyytyväiseltä, vaikka manaileekin, että hänen omat mahdollisuutensa kisassa menivät saman tien tuon päätöksen myötä.
Hypyt ovat kuitenkin vähällä jäädä hyppäämättä. Olemme joutuneet slovenialaisen parkkeerauskulttuurin uhreiksi ja Matti menee ulos autosta viittilöimään hankalasta sumpusta pääsemiseksi. Havahdun siihen, että Matti karjuu ja hakkaa ikkunaa raivolla. Olen onnistunut kiilaamaan Matin jalat autojen väliin, mutta nopealla jarrutuksella estyy niiden lopullinen murskaantuminen. Selviämme säikähdyksellä ja Matti saa pitää jalkansa.
Strutsin loikka
Toisen kisapäivän aamuna seuraan, kun Matti harjoittelee hyppyjä pukukopin edustalla ja alan imitoida hänen loikkiaan. Mäkikärpänen on puraissut sen verran pahasti, että haluan myös itse kokeilla hyppäämistä. Matti katsoo hetken huvittuneena koikkelehtimistani, mutta neuvoo pian, ettei minun kannata yrittää kurkottaa mäkimiesten tapaan aggressiivisesti eteenpäin, koska se on aloittelijalle varmin tapa tehdä alastulo naama edellä.
Menen odottelemaan kisan alkua K-30-mäen monttuun ja olen vähällä jäädä koehyppääjän alle. Siirrän kalustoni Suomen mäkimiesten opastuksella turvallisempaan paikkaan, mutta tuntuu kuin kilpailijat yrittäisivät hivotella minua, sillä seuraavakin hyppääjä täräyttää pitkäksi menneen jarrutuksensa vajaan puolen metrin päähän kamerastani. Perässään seuraava mäkimies ei enää ole kalustolleni vaarallinen, sillä hän tulee mäkeä alas lähinnä kuperkeikkoja tehden. Pää paiskautuu mäkeen todella pahan näköisesti ja mies raahautuu montun pohjalle elottomana räsynukkena. Ensiapujoukot ovat paikalla hetkessä ja lopulta muutaman minuutin elvytystoimien jälkeen seniorihyppääjän käsi nousee huterasti ylös elonmerkiksi. Yleisö abloderasi raivokkaasti.
Varsinkin Matin viimeinen hyppy leiskahtaa alas täydellisellä telemarkilla ja miekkonen uhkuu onnistumisen intoa, vaikkei mitalisijoille usko pääsevänsäkään. Matin alkaessa roudata hyppykamppeita jo autoomme, hihkun, että nyt olisi minun hyppyni aika. Matti yrittää valmentajanani saada minut luopumaan hankkeesta, koska räpiköintini ei ole ollut vakuuttavaa ja lisäksi kokemukseni suksista rajoittuu lähinnä armeijaan, jossa sielläkin jouduin pilkan kohteeksi olemattomien hiihtotaitojeni vuoksi. Lopulta saan muiden suomalaisten avustuksella Matin kuitenkin vakuuttumaan idean järkevyydestä.
Mäelle kavutessani heiluttelen käsiäni kuin kuninkaallinen valtiovierailulla, vaikka näytän lähinnä kylähullulta, jolla on Nykäsen hyppypuku päällä. Vaikka minulle osoitettu K-15-mäki on säälittävä pikkulasten kouru, kerää tampaukseni huomattavan paljon äänekästä yleisöä kameroineen taltioimaan varmalta vaikuttavaa epäonnistumistani. Saan puomilla viimeiset ohjeet, ja kun tuuliolosuhteet on tarkistettu, antaa Matti lähtömerkin. Ponkaisen vauhtiin, paahdan mäen alas huimaa vauhtia ja ponnistan omasta mielestäni lähes täydellisesti. Hyppyä ei mitattu, mutta silmämääräisesti sille näytti tulevan pituutta 70 senttimetriä. Kaikkien suureksi hämmästykseksi en täräytä turvalleni heti mäessä vaan vedän saamieni ohjeiden mukaan tyylikkäästi kyljelleni vasta, kun montun päätyaita lähestyy uhkaavasti.
Suomen mäkijoukkue rientää haastatteluihin ja lehtikuvaajat räpsivät kuvia ihmetellen, mitä ihmettä on edes meneillään. Matti manailee, että keräsin strutsinloikallani suuremman yleisön kuin hän hypyillään. Yritän voitonhuumassani pyrkiä tekemään seuraavan hyppyni suuremmasta mäestä, mutta minulta otetaan varmuuden vuoksi sukset pois.
Teemme vihdoin lähtöä kisapaikalta, kun kisojen järjestäjä juoksee estämään. Matti on voittanut pronssia ja hänen pitäisi tulla vastaanottamaan mitalinsa. Matti ei tahdo uskoa päässeensä mitaleille, mutta kun sama tieto tulee useammasta lähteestä, hän suostuu jäämään ja käy pokkaamassa palkintonsa.
Illalla mäkikotkat kerääntyvät juhlistamaan kisapäivää, ja vuorossa on viikon ensimmäinen olut. Kaikkien ällistykseksi Matin kohdalla se myös jää yhteen. Vedän perskännit. Alkaa spekulointi ensi vuoden kisoista. Matti oli päässyt vajaan viikon harjoittelulla pronssille, kun muut ovat treenanneet kisoja varten kuukausia, joten jos hän jaksaisi harjoitella aktiivisesti koko vuoden, ei hänelle löytyisi kisoissa vastusta. Matti vakuuttaa treenikautensa nyt alkaneen.
