Vuonna 2001 Helsingissä tehtiin 211 miljoonaa matkaa raitiovaunulla, metrolla ja bussilla. Ilman lippua julkisiin liikennevälineisiin noustiin neljä miljoonaa kertaa.
Liputta matkustaminen busseissa on hankalaa, mutta sporassa ja metrossa pummimatkustajat muodostavat ongelman, vaikka tarkastusmaksu nostettiin vuoden alussa 50 euroon.
“Tarkastusmaksun pelotevaikutuksen pitäisi kasvaa, kun kiinnijäämisen hinta kallistuu. Silti liputta matkustaminen tuntuu yleistyvän. Suurin syy lienee se, että pummilla matkustamista ei pidetä enää moraalittomana tekona. Joillekin se on valitettavasti jopa harrastus”, kertoo HKL:n johtava tariffisuunnittelija Jarmo Riikonen.
Pahvikorttiaikana pummimatkustajat seisoskelivat leimauslaitteen vieressä kymppikortit kädessä. Nykyään he lataavat matkakorttiin rahaa ja tarkastajien iskiessä leimaavat sen. Viimeisin villitys ovat kännykällä tilattavat liput. Sen kun näppäilee tekstarin valmiiksi ja tarvittaessa lähettää eteenpäin. Väärin.
“Kännykkälippu on yksi tapa yrittää väärinkäyttöä. Lippu tulee kuitenkin ostaa ennen kulkuvälineeseen nousua, joten sen tilaaminen on myöhäistä tarkastajien noustessa sisään. Tarkastusmaksu rapsahtaa, jos näemme jonkun leimaavan lippuaan vasta kun tulemme. Tarkastaja pystyy tarvittaessa selvittämän lipun ostoajankohdan sekunnilleen”, selvittää HKL:n tarkastusesimies Sanna Hirvi.
“Teettämämme tutkimuksen mukaan 30 prosenttia kännykkälipun ostajista ei olisi ostanut lippua lainkaan, jos sitä ei olisi voinut tilata matkapuhelimella”, lisää Riikonen.
Helsingissä on noin 50 lipuntarkastajaa ja aina kun liikenne kulkee, tarkastajat voivat osua kohdalle. Heillä on oikeus pidätellä liputonta henkilöä, kunnes hän on todistanut pitävästi henkilöllisyytensä. Leppoisaa hommaa lipuntarkastus ei ole. Haukkuminen on jokapäiväistä ja mustelmiakaan ei voi välttää.
“Tarkastajat kohtaavat suoranaista väkivaltaa useita kertoja vuodessa. Viikonloppuillat ja -yöt ovat raskaimpia. Suurin osa vaaratilanteista syntyy siitä, kun liputon matkustaja yrittää rynnätä ulos kulkuvälineestä.”
Sinipukuisten tarkastajien kuikuilu ei aina riitä.
“Teemme tarkastuksia kausiluontoisesti siviilivaatteissa. Niitä vähennettiin, sillä asiakkaat olivat usein kiukkuisia, kun eivät ennättäneet lähteä karkuun”, toteaa Hirvi.
Liputtoman selitykset
“Sanon luulleeni, että lippu leimataan lähtiessä.”
“Kerron koiran syöneen lipun.”
“Ilmoitan tarkastajalle pikkusiskoni nimen, joka on 13 vuotias. Häntä ei voida sakottaa.”
“Vältän sakot kertomalla liikuttavan tarinan siitä, kuinka äitini on joutunut kolariin. Pari kyyneltä ei ole pahitteeksi.”
“Lontoossa toimii: ‘Me no English’.”
“Sanon olevani Mikkelistä.”
“Olen selvinnyt kolme kertaa tarkastajan kynsistä puhumalla. Kerran savolaismurteella ja kaksi kertaa puolan kielellä.”
Lähteet: HKL:n tarkastajat ja Cityn lukijat
Cityn pummitesti
Hyppään Hietalahdesta kutosen ratikkaan taskussani pari päivää sitten vanhaksi mennyt matkakortti. Jäänköhän kiinni? Rike ei liene synneistä suurin, sillä kukapa meistä ei olisi joskus ajanut paria pysäkinväliä liputta. Mutta pummi on aina pummi, b-luokan kansalainen.
Tunnelma aamuruuhkaisessa ratikassa on seesteinen. Kukaan ei päivystä kortinlukijan vieressä tai pälyile oviaukossa valmiina hyppäämään ulos. Bulevardilta nousee ihmisiä kyytiin ja joku huutaa kovaääniset huomenet. Ehdin jo pelästyä, mutta kuulutus tuleekin pirteältä laitapuolen kulkijalta.
Kellon lähetessä kymmentä vaihdan keskustassa 3T:hen. Hahaa, keski-ikäinen tuulipukurouva norkoilee kortinlukijan vieressä, vaikka istumatilaa olisi muille jakaa. Selvä tapaus. Lauma ala-asteikäisiä pikkupoikia riehuu keskiosassa: “Vitsit hei jos tulee smurffei!” Ja kaikki roikkuvat hihitellen ikkunassa. Paatuneita rikollisenalkuja.
Viereeni istuu siistin oloinen salkkumies, joka puhuu aamupalaveria kännykkäänsä. Hakaniemen torin pysäkillä odottaa sinipukuinen ja koppalakkinen hahmo, ja äkkiä alkaa tapahtua. Salkkumies ponkaisee pystyyn ja painelee takaovesta ulos. Pitkän sillan väärällä puolella, arvelen. Pari penkkiriviä edempänä istunut romaninainen valtavine hameineen nousee äkisti ylös ja kuikuilee estoitta vaunun etuovelle. Kun käy ilmi, että sisään astunut sinitakki onkin vain toinen kuski, nainen istuu alas.
Iltapäivän ratikat ovat puolityhjiä, ja suuri osa sisääntulijoista käy kuuliaisesti piipauttamassa sinistä lätyskäänsä. Neljä tuntia ympäriajelua eikä yhtään tarkastuspartiota. Joko HKL luottaa suomalaisten rehellisyyteen tai kaupunki säästää isoveliosastolla. Oloni on silti orpo ja mietin, mitä sanoisin, jos käy ohraisesti. Katseeni nauliutuu aina seuraavalle pysäkille: tulevatkohan ne sieltä?
Unelias tunnelma seiskassa muuttuu draamaksi Kisahallin edustalla. Edellämme pysähtyneeseen neloseen nousee kaksi tarkastajaa, ja samaan aikaan kolme hysteeristä teinityttöä loikkaa takaovesta ulos. He räkättävät helpottuneina kadulla ja huomaavat perässä olevan toisen ratikan. Ylitiukkoihin MissSixtyihin ja mustaan kajaliin sonnustautunut kolmikko ryntää keskiovesta sisään. Tytöt eivät kuitenkaan tajua, että äskeisen näytelmän on nähnyt koko vaunu:
“Onkos tytöillä matkalippuja”, kuski huutaa jämäkästi.
Tirskunta hiljenee hetkeksi.
“Tämä ratikka ei liiku minnekään ennen kuin te olette ulkona”, kuski jatkaa. Tytöt räjähtävät uuteen nauruun, hyppäävät ulos ja huutelevat painokelvotonta tekstiä.
Ruuhka-aika on pahimmillaan, ja kymppiin lappaa enemmän tai vähemmän epäilyttävää joukkoa. Smurffit vain puuttuvat. Ehkä tungoksessa lippujen tarkastus olisikin toivoton tehtävä.
Kahdeksan tuntia sporassa, eikä yhtään tarkastajaa. Päiväni pummina päättyy ilman noloa paljastumista. Illemmalla hyvä tuurini saa selityksen: autossa odottavat parkkisakot ja kotona pahaenteinen kirjaston kirje. Kaupunki ottaa kyllä omansa.
Maria Kivimaa
