Niklas Herlin pitää keskioluesta, pukeutuu Leviksen 501:iin, ajaa Ford Mondeolla ja käy Kanarian saarilla. Hän on mahtisuvun miljonääri, joka haluaa elää kuin kuka tahansa keskiluokan juippi. Miksi ihmeessä?
Ei uskoisi, että on Kone-yhtiön suuromistajan työhuoneessa. Mechelininkadulla sijaitsevassa 20-neliöisessä työhuoneessa on luova järjestys. Eteisessä lojuu muovikassillinen tyhjiä pulloja odottamassa kauppaan vientiä, limsaa, olutta. Työhuoneen pöytä on täynnä tavaraa: leikkuulauta, jossa on leikattu leipää. Kirjoja pinossa: Naomi Kleinin No logo, historiaa. Avattu Taffelin suolapähkinäpussi. Puolinainen pussi suklaaraekarkkeja. Daim-paketti, jossa on toinen suklaa vielä jäljellä. Glaxo Welcomen astmalääkkeitä. Nessu-pakkaus. Puoliksi juotu Coca-Cola-pullo. Kaksi savunharmaata Aino Aallon juomalasia. Kasa Ilta-Sanomia ja Iltalehtiä. Tuhkakuppi. Ikkunalaudalla on ikiaikainen Kansallispankin Roope-lipas ja beessi lippis, jossa lukee fuck Ultra Bra.
Niklas Herlin, 38, asuu toistaiseksi työhuoneessaan. Taloustoimittaja. Kirjailija. Kohta eronnut juristivaimostaan. Suomen rikkaimpia alle 40-vuotiaita miehiä. 2,6 miljardin euron liikevaihtoa pyörittävän, Suomen suurimman perheyhtiön, hissiyhtiö Koneen suuromistaja. Verotettava varallisuus 20 miljoonaa markkaa. Osinkotulot viisi miljoonaa markkaa vuodessa. Isä Pekka Herlin, Suomen 36. rikkain. Kasvoi suvun maatilalla Kirkkonummella.
Syntyi kultalusikka suussaan, eikä sitä suoralta kädeltä osaisi sanoa.
Hänellä on haalistunut vaaleanvihreä college-paita, jossa on muuttohaukan kuva. Paidan päällä on musta naruilla koristettu nahkaliivi, jalassa viisnollaykköset ja valkoiset tennissukat. Hän ontuu vielä lokakuussa murtamaansa vasenta lonkkaa.
Herlinillä on pakeneva hiusraja ja surullinen, mutta lämmin katse. Silmien alla on pussit. Hän on nukkunut liian vähän. Hän puhuu hieman epäselvästi, ikään kuin sanoja niellen.
Kun Herlin kävi keravalaisen ystävänsä kanssa katsomassa 50 000 markan hintaisia Buster-veneitä, myyjä huomautti: ”Pojat nämä ovat sitten kalliita”. Niklas intti, että hän todella haluaa ostaa veneen. Myyjän ääni muuttui vasta, kun Herlin antoi miehelle käyntikorttinsa.
Niklas Herlin ei välitä statussymboleista. Hän juo keskiolutta Hietaniemenkadun Pub Petessä, tavanomaisessa lähiökapakassa. Hän kertoo pelaavansa baarissa biljardia muiden kanta-asiakkaiden kanssa.
”Siellä pyörii rehellisempiä ihmisiä kuin esimerkiksi Raffaellossa. Mutta en pidä niitä ihmisiä ystävinäni. Keskustan ravintoloissa on vain niin hirveä tarve esittää jotain.”
Teeskentelyä? Näennäistä tavallisen ihmisen esittämistä? Kokeillaan.
Château Mouton-Rotschild?
”Varmaan joku viini. Maistan eron halvan ja 10 euron punaviinin välillä, mutten todella kalliin ja 10 euron punaviinin välillä.”
Satunnainen helikopterikyyti?
”Ei ole tullut mieleenkään.”
Lamborghini?
”Ostaa sellainen ja myydä alehintaan, kun rahat on loppu, typerää.”
Matkustaminen?
”Paljonkin. Usein Kanarialla. Viimeksi oltiin Maltalla.”
Nokian 8850?
”Äh, standardipuhelin 6150, maksoi tonnin.”
Patek Philippe?
”Siis mikä? Ei hajua.”
”Ai, kello. On säälittävää ja degeneroitunutta pistää 10 000 euroa kelloon vain siksi, että muut tietää, että on varaa ostaa sellainen. Ne rahat voisi käyttää helvetin paljon paremmin.”
I give up.
”No, olen ollut yhden yön Pariisin Ritzissä ja New Yorkin Waldorf Astoriassa, jos se kelpaa. Ritzissä olin, kun hissialan ihmiset kokoontuivat siellä. Waldorf Astoriassa yövyin, kun tapasin isäni opiskellessani Bostonissa. Sovimme tapaamisen New Yorkiin, ja isä ehdotti sitä paikkaa. Oli siellä hienoa. Hyvät baarit ja hyvä ruoka. Samanlaisia ihmisiä ne on kuin kaikkialla muuallakin.”
”Ei minulla ole varsinaisesti ole mitään statussymboleja vastaan. Suomessa on vain hirveän vähän ihmisiä, jotka osaa kantaa rikkauttaan kunnolla. Jo Tukholmassa on paljon ihmisiä, jotka osaa olla rikkaita. En halua näyttää rikkaalta, koska mä en osaa näyttää rikkaalta. Enkä kaipaa Suomeen mitään degeneroitunutta yläluokkaa, parempi jos rikkaat edes näyttää normaaleilta.”
Kaksi ylellisyyshyödykettä hän on ostanut: hehtaarin tontin mökkeineen Porkkalanniemestä ja Moto Guzzi -moottoripyörän. Porkkalan kesäasunnolla hän bongaa lintuja.
”Minua moititaan, että miksi haluan pukeutua kuin teini, ja kysellään koska aikuistun. Mutta minähän olen konservatiivi. Kuusitoistavuotiaana panin ensimmäistä kertaa buutsit, viisnollaykköset jalkaani ja korvarkorun korvaani, enkä ole tyyliäni vaihtanut.”
Tai on hän kerran. 23-vuotiaana Herlin oli vuoden ajan yritystutkijana Teollistamisrahastossa. Uunituore isä, aviomies ja Koneen hallituksen jäsen pukeutui joka aamu tunnollisesti pukuun ja kravattiin, niin kuin tosiaikuisilla on tapana. Puvun merkillä ei ollut väliä, ne ostettiin joko Stockmannilta tai Kuusiselta. Sieltä sai kuulemma laatua.
”Korvakorusta en sentään luopunut.”
Kauppalehteen vaihdettuaan hän käytti pukua ensimmäisen viikon. Sitten palattiin taas ruotuun.
”En kuvittele, että näin pukeutumalla olisi sama kuin olla työläinen lähiössä. Tiedän olevani etuoikeutettu. Sain hyvät kortit heti jaossa.”
Mikä hän niitä kortteja antaisi pois.
”Olen porvari. Olen aina äänestänyt kokoomusta tai keskustaa. Valtuustoon
joskus vihreitä, koska ne ymmärtävät kaupunkikulttuuria. Porvari minusta tuli teini-iässä, 1970-luvulla. Silloin kaikki olivat vasemmalta.”
Väkivaltaisimpina vasemmistoliikehdinnän aikoina kaduilla vaadittiin työläisiä tarttumaan aseisiin ja ampumaan riistäjät. Televisiossa esitettiin, kuinka rikas Herlinien perhe eli. Vuonna 1910 perustettu perheyhtiö kantoi hedelmää. 1960-luvun lopulla yhtiöstä tuli jo niin sanottu monikansallinen yritys.
”En ymmärrä ihmisiä, jotka nyt muistelevat noita aikoja lämmöllä. Ihmiset halusivat ampua minut. Otin sen aika henkilökohtaisesti. Kaikki nämä Esko Seppäset ja Hannu Taanilat. En ymmärrä, miksi Taanilakin on niin arvostettu. En ole tähän päivään mennessä äänestänyt vasemmistopuoluetta. En voi äänestää edes demareita.”
Vasemmistolaisaalto oli levinnyt Niklaksen opinahjoonkin, Suomalaiseen Yhteiskouluun, josta kirjoittivat maan etevimmät ylioppilaat. Vanhasta luokkatoverista Suvi-Anne Siimeksestä tuli sittemmin vasemmistoliiton puheenjohtaja.
”Koulussa Suvi-Anne oli lähinnä tiedostava nuori niin kuin minäkin. Sympatiseerasin eurooppalaista rauhanliikettä. Nyt se hävettää.”
Oikeistolaisuus ei tarkoita hänelle ahdasta maailmankuvaa. Yksi hänen hyvistä ystävistään oli pikkuserkku Harri Sirola, vuoden 1980 lupaavin esikoiskirjailija, joka tuli tunnetuksi paitsi loistavana kirjailijana, myös masennuksestaan, joka johti itsemurhaan.
Herlin kirjoitti jopa lukion punk-henkiseen lehteen artikkelin Sirolasta. Herlin kertoo toisenkin läheisen ystävänsä päätyneen itsemurhaan.
Hän näyttää yrittävän ymmärtää toisia. Ehkä se johtuu siitä, että hänelläkin on ollut ongelmia, joita on puitu psykiatrin vastaanotolla.
Niklas Herlin pitää itseään liberaalina, joka uskoo vapauteen ja markkinatalouteen.
”Opiskelin Yhdysvalloissa kolme vuotta. Ihailen sen yhteiskunnan vapautta. Se ei ole minusta pelkästään oman onnensa seppä -yhteiskunta, vaan vapaus on tärkeää.”
Toisaalta vapauden kääntöpuolena on vastuu. Jos ihminen on vapaa, hän on myös vastuussa itsestään.
”En ole sitä mieltä, että jokaisen pitäisi olla vastuussa vain itsestään. Minulla on Downin syndrooma -lapsi. Kehitysvammaisen isänä arvostaa yhteiskunnan palveluja.”
Liberaalius on kuulemma kodin perintöä. Herlinien kotikasvatus oli salliva 1960–70-lukulaiseksi kodiksi. Kotiintuloaikoja ei juuri ollut, selkään ei saanut ja itseään sai ilmaista vapaasti. Tupakka paloi jo 14-vuotiaana.
”Paha isän oli sanoa, hän poltti pari toppaa päivässä.”
Kaksi asiaa oli ehdotonta.
”Sekä isä että äiti korostivat, että ovi pitää avata naisille, kätellessä kättä pitää puristaa ja tervehtiessä katsoa silmiin, vieraille pitää kumartaa ja kaikesta kiittää.”
Ja toinen: protestanttinen työetiikka. You know, raha ei kasva puussa, ihminen on työnsä arvoinen ja ahkeruus on ilomme.
”Kun halusin mankan, piti maalata aita. Kesät olin töissä maatilallamme viitenä päivänä viikossa kello seitsemästä kello viiteen. Palkkana sain maatalousminimin, kouluja käymättömän palkan.”
Maatilalla oli noin 200 päätä lihakarjaa.
Eikä lahjoilla koreiltu. 18-vuotiaana Niklas sai isältään auton. Skodan.
”Se oli markkinoiden halvin. Auto oli käytössäni koulumatkoja varten. Kun koulu oli ohi, minun piti ostaa se isältä omilla rahoillani.”
Rahankäytön approbatur suoritettiin mitoittamalla omat tulot ja menot.
”Saimme kuukausirahan könttänä kaksi kertaa vuodessa, lukukausien alussa. Se oli hyvä tapa. Oppi, että jos nyt käytät rahaa näin paljon tuohon, niin se on ensi kuusta pois.”
18-vuotiaasta lähtien lapset olivat omillaan. Lasten nimiin siirretyt Koneen osakkeet olivat tuolloin myyntivapaita.
”Maksoin niillä opintoni Yhdysvalloissa. 22-vuotiaana myin paljon osakkeita ja ostin ensimmäisen asuntoni: kaksion Lapinlahdenkadulta.”
Niklaksen ammatti tuskin oli isän toive.
”Isä inhoaa suurinta osaa toimittajista. En yhtään ihmettele, hänestä on kirjoitettu niin paljon roskaa.”
Niklaksen sisarusten ammatinvalinta ja ystäväpiiri noudattaa enemmän perinteistä porvarillista kaavaa. Pikkusisko Ilona ja isoveli Ilkka ovat tutkijoita.
Isosisko Hanna Nurminen taas vaikuttaa kulttuurielämässä.
”Hän järjestää muun muassa Volter Kilpi -päiviä Kustavissa.”
Ja toinen isoveli Antti päätyi maanviljelijästä perheyhtiö Koneen johtoon. Yksi asia sisaruksia yhdistää:
”Olemme melko omapäisiä.”
Niin omapäisiä, etteivät Niklas ja Antti ole tällä hetkellä puheväleissä. Heille tuli kiistaa Koneen parin vuoden takaisista omistusjärjestelyistä.
Kun Herlin pääsi Kauppalehteen töihin, hän ymmärsi viimein, mitä hänen sukunimensä muille tarkoittaa.
”Kun nimityksestäni ilmoitettiin, kuulin jälkeenpäin, että asiasta oli kiistelty tyyliin isän rahalla ei saa kaikkea. Sen ilmapiirin aisti. Tavallaan sen ymmärtääkin. Lehtityössä on kuitenkin se hyvä, että kaikki näkevät työsi jäljen. Asenne katosi viimeistään, kun minut nimitettiin uutispäälliköksi.”
Liikaa yritystä nimen tai nuoruuden vuoksi, ken tietää: Herlin sai 31-vuotiaana Kauppalehdestä potkut.
”Kuulin jälkeenpäin, että olin liian ilkeä.”
Nyt hän on ollut vuoden ajan vapaa toimittaja ja kirjailija. Hän kirjoittaa kolumneja ja juttuja Markkinointi & Mainontaan, Arvopaperiin, Faktaan, entisille työnantajilleen Ilta-Sanomille ja Suomen Kuvalehdelle. Hän on kirjoittanut kaksi selkokielistä talouskirjaa toisen konkursseista, toisen talouden sanoista. Tuotot menevät kehitysvammaisten etujärjestölle.
”En tiedä, missä on raja työn ja vapaa-ajan välillä. Seuraan uutisia jatkuvasti. Rakastan tätä työtä.”
Ja parasta on se, että saa tehdä ihan mitä haluaa.
Hänellä on sitä, mitä hän arvostaa eniten: vapautta.
File: Niklas Herlin
Ikä: 38 vuotta
Pituus: 182 cm
Paino: 80 kg
Koulutus: B.Sc.
Koti: 150 ja 90 m2 Töölössä
Lapset: tyttö ja poika
Auto: Ford Mondeo
Puolue: kok., kesk., vihr.
Palkka: 1 000 000 E /v (osinkoja)
Tuoksu: Ei käytä partavettä
Kello: Kännykässä
Juoma: Keskiolut
Intohimo: Kirjoittaminen
Kengät: Buutsit, Boot Factory
Luottokortit: Master Card
