Alusvaateputiikki Helsingin Kukontorilla. Hunnutettu suomalaisnainen hypistelee punaisia satiinipikkuhousuja. Kaksi myyjää vilkuilee liikkeen ainoata asiakasta ja keskustelee somistuksesta. Musliminainen ei saa palvelua, ei edes tervehdystä.
Poistun liikkeestä ja korjaan kutittavaa niqabiani. Tämä huivi peittää kasvoni jättäen vain silmät paljaiksi. Päässäni on samanvärinen kolmiohuivi, vartaloani verhoaa abaya, muotoni häivyttävä pitkähihainen leninki.
Suomalaisen musliminaisen elämä ei heidän oman kokemuksensa mukaan ole helppoa. Varsinkin verhottujen kasvot ovat kadunmiehelle punainen vaate. Välillä myyjät kieltäytyvät palvelemasta, ja suomalaisnaiset huutelevat perään että ”luuletko sä olevas joku arabi vai”.
Maanantai-iltapäivänä Helsingin ydinkeskustassa minua tuijotetaan kuin halpaa makkaraa. Tuijotukset kohdistuvat ainoaan paljaaseen kohtaan, sinisiin silmiini. Stockmannin naistenvessassa kopista poistuva keski-ikäinen rouva töräyttää tuttavalleen ”musta on hirveää, kun suomalaisnaiset hunnuttaa itsensä”.
Kokonaisuutena vaatetukseni tottelee nimeä hijab, joka tulee arabian kielen peittämistä tarkoittavasta sanasta hajaba. Yleisenä sääntönä pidetään sitä, että hiukset ja povi peittyvät. Lisäksi vartalo tulisi verhota nilkkoihin ja ranteisiin saakka.
En voi tupakoida, kahdestakin syystä: Huivi kasvoillani estää sen. Lisäksi savuke suussa tuskin soveltuisi musliminaisen käytökseen. Tupakan ostaminen ei Stockmannilla kuitenkaan herätä kuin erikoisen ilmeen myyjän kasvoilla. Saan savukkeeni.
Minua odotetaan kahvilassa Bulevardilla. Tuttavani pöytäseura pomppaa ylös herrasmiesmäisesti käsi ojossa:
”Moi, mä oon Nicke Lignell.” Yhtä pikaisesti hän vetää kätensä pois hieman hämillään, kun ilmoitan, etten voi koskettaa vieraita miehiä.
Bulevardin varrella mies lastaa tavaroita autonsa penkille. Hän kääntyy katsomaan minua. Minä katson takaisin. Mieshän on kansanedustaja Zyskowicz! Hän katsoo, minä katson. Tuijotamme toisiamme tovin. Tuttavani vitsailee Lähi-idän tilanteesta.
Hetkinen. Enhän ole kunnon muslimi ellen rukoile. Ja rukoillakseni hartaasti tarvitsen rukousmaton. Jatkan Fredrikinkadun ja Kalevankadun kulmassa sijaitsevaan mattoliikeeseen ja esitän tiedusteluni naismyyjälle. Esitellessään malleja hän kysäisee kiinnostuneena kuinka kauan olen ollut muslimi. Tähän en ollut varautunut.
”Tasan viikon”, vastaan.
Hän paljastaa olevansa itsekin islamilainen, vaikkei harras olekaan. Voi ei. En taida sittenkään olla kovin vakuuttava. Nilkkani vilkkuvat abayan alta enkä osaa niistää nenääni huivi kasvoillani. Poistun nolona rahapulaan vedoten.
UFF:n liikkeessä minuun ei kiinnitetä juuri mitään huomiota, ei liioin kulkiessani seksiliike Sin Cityn ikkunoiden ohi uteliaasti hunnun alta tiiraillen.
”Profeetta, sano vaimoillesi ja tyttärillesi ja uskovaisille naisille, että heidän tulee hunnuttaa kasvonsa; näin on sopivinta, jotta heidät kunniallisiksi naisiksi huomataan”, toteaa Koraani. Näkemykset esimerkiksi meikkaamisen hyväksyttävyydestä ovat pitkälti kulttuurisia. Suomessa, varsinkin suomalaisen kasvoilla, sitä paheksutaan aniharvoin.
”Sano uskovaisille miehille, että he luovat katseensa maahan ja hillitsevät halujaan. Tämä on heille säädyllisintä, ja Jumala tietää mitä he tekevät. Sano myös uskovaisille vaimoille, että luovat silmänsä maahan.”
Rikon tätä sääntöä siekailematta: tuntuu kovin vaikealta olla tuijottamatta takaisin, kun toinen suomalainen katsoo silmiin. Kaikkein tiiviimpiä ja oudoksuvimpia katseita saan toisilta naisilta, eritoten yli kolmikymmenvuotiailta. Eräät selvästi kieltäytyvät tuijottamasta ja välttelevät katsekontaktiani kuin häveten. Toiset taas toljottavat kuin aaveen nähneenä, kääntyvät vielä katsomaan peräänkin.
Myös jokunen musta mies suo minulle pienen, ystävällisen hymyn. Hymyn, jota on mahdotonta tulkita edes flirttailuksi, niin kevyt ja toverillinen se on. Mutta kulkiessani baarin läpi Forumista Mannerheimintielle pöydissä istuvat arabimiehet ovat pudottaa silmänsä. Olin ollut aikeissa jäädä anniskelualueelle hetkeksi, mutta muutan mieleni.
Suuntaan pois keskustasta linjalla 66A. Seison vielä käytävällä, kun bussi nostaa kytkintä.
Olen kuullut huhuja kuljettajista, jotka eivät vaivaudu edes ottamaan musliminaisia kyytiin. Yleistä on myös tarpeeton ovien avaaminen ja sulkeminen juuri kun nainen on niiden välissä.
Minä en moista kohtaa. En, vaikka myöhemmin käytän vielä paria muutakin bussilinjaa. Myöskään lukuisilla käyttämilläni raitiolinjoilla en törmää ennakkoluuloihin. Myöskään musliminaisen viereen jäänyttä tyhjää paikkaa ei kartella.
Hakaniemen hampurilaisravintolassa harkitsen hetken pekonihampurilaisen tilaamista. Onneksi muistan vaatetukseni. Saastaisen eläimen syöminen hunnutettuna kun olisi varsin rienaavaa.
Yleisesti ottaen hijabissa ei ole helppo olla. Hiukseni kutiavat huivin alla, ja olen jatkuvasti kompastua kaapuni helmoihin. Tekokuituisen niqabin alla henki ei kulje tyydyttävästi, vaikka kangas ei ole paksu. Kaipaan rauhallista tupakkahetkeä ilman kenenkään tuijotusta.
Pankkikonttorissa Sörnäisissä jonotan reippaat puoli tuntia. Tavallisesti pankkivirkailijan tulisi pyytää minua paljastamaan kasvoni henkilöllisyyden tarkistamiseksi, mutta nuori naisvirkailija ei sitä tee. Hän vilkuilee minua syrjäkarein, mutta neuvoo minua kanta-asiakkaan palvelumaksulaskutukseen liittyvissä kysymyksissä.
Entäpä jos olisin päätynyt miesvirkailijan tiskin taakse” Olisinko joutunut paljastamaan kasvoni” Pankista ilmoitetaan, että yleensä kasvot tulee tarkistaa, mutta syy, miksi minun huntuani ei nostatettu, jää selviämättä.
Pysyttelen Kurvin kirjavalla alueella. Astuessani sisään Vaasankadulla sijaitsevaan ravintolaan baarimikon ilme vaihtuu varautuneeksi. Olen kuin neitsyt Marian ilmestys baaritiskillä. Annan katseeni kiertää ja tilaan pilsnerin.
Kuvaajan räpsiessä minusta kuvia baarissa havaitsen ohikulkijoiden pysähtyvän akvaarioikkunoiden taakse puhumaan ja osoittelemaan meitä sormella. Olueni nautin kuitenkin vasta hijabin riisuttuani, helpottuneena.
Olosuhteet islamiin kääntyneelle suomalaisnaiselle voisivat olla vaikeammatkin. Suuri osa ihmisistä vaikuttaa hiljaisesti hyväksyvän toisen hengellisen ratkaisun, vaikka uskonnollisuuden osoittamista pidetään kaupungissa muutenkin outona.
Helpoksi oloa ei kuitenkaan voi väittää. Mutta kenties tuijotuksiin tottuu, eikä niitä enää noteeraa. Ja onhan Suomi vapaa maa.
Lähde: http://www.islamopas.com
