Näytä minulle kotisi, niin kerron millainen olet. Kersantti Walter de Camp teki tupatarkastuksen rocktähti Toni Wirtasen kotona, kurkisti jääkaappiin, astui sisälle vaatekaappiin ja pomppi Asko-osaston sohvalla. Siitä piti tulla parhaaseen naistenlehtityyliin tehty esittelen-kaunista-kotiani-kateelliset-katselkaa-juttu.
Mutta vähä vähältä isäntä alkoi avautua ja puhe kääntyi elämän merkityksellisiin asioihin: perustamattomaan perheeseen, yksinäisyyteen ja pleikkareihin. ”Olen syrjäytynyt”, Toni Wirtanen uskoutui.
Apulannan Toni Wirtasen kämppään Hietaniemenkadulle tultuani ja vähän aikaa kelailtuamme kaivoin nauhurini esiin ja nakkasin sen huolettomasti pienelle lasipintaiselle sohvapöydälle. Silloin Toni valpastui ja kohottautui sohvalta. Ole varovainen, hän sanoi, koska siinä sohvapöydällä on ”pyhä alue”. Tempaisin nauhurin pois ja katsoin pöydän pintaa. Siinä oli ryhmä noppia halvan kaulanauhan ympäröimänä. Jotain mystistä, ilmeisesti.
”Noi nopat on olleet heinäkuusta asti virittymässä siinä. Ne on muovia ja se on jollain tasolla amorfista ainetta. Se painottuu kun ne on kuukausien ajan samassa asennossa. Se valuu hiljalleen alaspäin.”
Siis mikä valuu?
”Näiden noppien muovi! Se muotoutuu. Siinä menee viritykset munilleen, jos niitä nyt muljataan. ”
Sori.
Toni alkoi yllättävän mielellään kertoilla kamansa historiaa. Esimerkiksi ”pyhän” sohvapöytävirityksen yläpuolelle kiinnitettyä hämyisää seinälamppua ei suinkaan ole tökätty siihen sattumalta.
”Mä tykkään erivärisistä tunnelmista. Mua vituttaa semmonen peruskattovalomeininki, ja mä tykkään takorautameiningistä. Tossa Simonkentällä on Neo Romantico. Yks kreikkalainen jätkä tekee kaikenlaista. Mä olen ajatellut joskus investoida takorautasänkyyn. Kun vaan sais ton vanhan luuskan jonnekin.”
”Vanha luuska” on Tonin makuuhuoneen nykyinen sänky, joka ei todellakaan herätä hirveää riemua. Sen sijaan hänen sohvakalustonsa on tosi hieno. Siihen kuuluu kaksi vanhaa sohvaa, joista toiseen mahtuu istumaan neljä henkeä ja toiseen kaksi. Aloin kokeeksi heittäytyä niille, ja se tuntui tosi hyvältä.
”Nää on ihan tusinatavaraa, jostain Asko-pohjalta. Täähän ei ole hirveen modernia, trendikästä ja linjavaa sisustusta. Näissä on vaan helvetin hyvä olla. Näistä ei huvita edes lähteä minnekään. Tähän mahtuu urpoja nukkumaan tarvittaessa.”
Ponnahtelin sohvalla ylös alas.
”Musta on ihan mukava majottaa tuttuja. Tää on aika hyvä tukikohta tässä keskellä Helsinkiä. Tossa Rautatiekadulla on heti ihan mahtava kuppila, Alepubi. Siellä on niin hyvä tunnelma. Sitten tossa on Arkadian Kebab. Ensin Alepubiin ja siitä Kebabin kautta kotiin. Siitä on moni kaunis taru saanut alkunsa, ja niistä monia on kirjoitettu tälläkin sohvalla.”
Toni Wirtanen muutti ensimmäisen kerran Helsinkiin vuonna 1995. Toisen kerran hän saapui kaupunkiin vuosi sitten, ja asettui tähän kämppään.
Näytä mulle nyt sun jääkaappi. Sehän yleensä kiinnostaa vieraita eniten, sanoin.
Toni lähti kulkemaan keittiöön ja aukaisi kuuliaisesti jääkaapin oven. Sieltä avautui askeettinen maisema.
Me ryhdymme inventoimaan jääkaapin sisältöä: tyhjä rypsiöljypullo, iso pullo kivennäisvettä… Vähäkalorinen mustikkakeitto, sitä ei pidä unohtaa. Ja kumollaan oleva, aika pitkälle käytetty Heinzin tomaattiketsuppipullo. Tyhjä chilipurkki…
Se tässä pistää silmään, sanoin, että täällä ei ole mitään ruokaa.
”On tossa rahkaa. Ja leipää.”
Yksi leipä.
”Joo, mutta kato, mulla on täällä kuivamuonakaappi. Tosin ei täälläkään näytä olevan muuta kuin jauhoa. Ja auringonkukan siemeniä. Mähän olen ruvennut kuntoilemaan. Meikähän on Fitness-lehden avustaja. Rapakuntoisesta muusikonplantusta pitäisi saada hyväkuntoinen nuorimies. Kato tässä, proteiinit löytyy, ysikakkosta.”
Toni esitteli valtavan isoa mustaa purkkia, jossa on ”proteiineja”. Keittiön ovensuussa lojui lattialla henkilövaaka, jolle Toni nousee joka aamu tsekkaamaan tilanteensa. Painontarkkailu liittyy meneillään olevaan kuntoprojektiin. Hän on saanut Fitness-lehden kustantaman henkilökohtaisen treenarin, josta korvaukseksi hän kirjoittaa lehteen 5-osaisen artikkelisarjan. Toni näytti sarjan kolmatta osaa, joka juuri on ilmestynyt.
”Kato täällä on meikä! Mä oon laihtunut aika paljon. Hyvä happi on. Mehän ollaan jätkien kanssa aina naurettu kuntoilulle. Se on vitsi, jos joku lähtee salille. Sille naureskellaan muusikkopuolella. Mutta kun aamulla menee peilin eteen ja kattoo, että ei vittu, mullahan on mahaa ja jenkkakahvat ja kaikkee, niin eihän tää toimi. On ollut tosi hienoa huomata kun on käynyt salilla, että kyllä se siitä lähtee muokkaantuu. Kehohan on muovailuvahan omainen. Helvetillinen hikihän siellä tulee, ja saatanallisesti siellä saa käydä, itkun kanssa.”
Me aloimme nyt pikkuhiljaa hivuttautua makuuhuoneen puolelle, ja Toni esitteli sisustusihanteitaan.
”Mä diggaan tollasta keskiaikameininkiä, tai oikeastaan viktoriaaninen olisi optimisisustus. Mä haluaisin sellasen helvetin ison kaappikellon, joka lyö vähän liian hitaasti. H.C. Lovecraft loi aikoinaan chtulhu-mytologian, semmosta sisustusta mä haluaisin, kaikenlaisia isoja lasisia lääkepurkkeja, joissa on spriissä isoja tunnistamattomia orgaanisia kappaleita, semmonen tervehenkinen sisustus olisi lähellä sydäntä kyllä.”
Liittyykö siihen myös sellainen ajatus, että sä voit kahlehtia naisvieraasi siihen takorautasänkyyn?
”Ei, mä en hirveen paljon tykkää olla itse ainakaan kahlehtiva osapuoli, enemmänkin toisin päin. Eihän sitä vanha mies jaksa tommosta enää.”
Tonin makuuhuone oli lievästi sanoen sekaisin. Vaatekaappien sisältö oli levinnyt kaiken ylle. Suuren vaatekasan alta törrötti esiin kitaran kaula.
Toni aukaisi yhden vaatekaapin oven ja kutsui minut kanssaan kaappiin! Mitä vittua! Uskomatonta kyllä, siellä oli salaholvi. Tonin vaatekaapin kautta pääsee pieneen tilaan, jota Toni kutsuu pelitilaksi. Siellä on kaiken maailman pikku nappuloita ja muoviolioita. Toni sanoo harrastavansa roolipelejä. Salatila on hänen mukaansa erityisen hyvä naisvieraita ajatellen. Naiset eivät aina ymmärrä, että näprätään pikku-ukkojen kanssa.
Ennen makuuhuoneesta lähtöä me puhuimme tietenkin Tonin alushousuvalikoimasta, joka on kuulemma helvetin hyvä.
”Mä olen panostanut kalsaripolitiikkaan. Mä tykkään ostaa hyviä kalsareita, ja niitä täytyy olla paljon, koska pyykinpesutahti on mitä on. Se tekee hirveen paljon ihan fiilikseen, että millaiset kalsarit on jalassa.”
Mutta kerropa nyt mulle, että kun sulla on ollut naisystäviä ja sitten teillä on mennyt välit poikki, niin pöllitkö ja takavarikoitko sinä eron hetkellä naisystäviesi alusvaatteita itsellesi? Kun sinä olet ehkä ostanut ja lahjoittanut niille hyvännäköisiä alusvaatteita, niin ottaako sinua jumalattomasti aivoon se ajatus, että nyt tää meneekin jonkun toisen miehen eteen keimailemaan niissä sinun ostamissasi alusvaatteissa? Mua ainakin ottaa hirveesti.
”Se ottaa kyllä ihan käsittämättömän paljon ihan ajatuksen tasolla. Mun ostamissa vallan saatanan hehkeissä pikkumustissa siellä sitten keikistellään jollekin perkeleen Ossille. Siinähän palaa käämit jo ajatuksen tasolla. Voin sanoa kuitenkin, että en ole moneen vuoteen alusvaatteiden ostoon lähtenyt, en tiedä minkä takia.”
Se on niin epävarmaa touhua!
”Niin on. Ja toisaalta siitä on viime vuosina tullut sellanen joka Jampan juttu. Joskus nuorempana teininä oli tosi makeeta ostaa ensimmäiselle tyttöystävälle alusvaatteita! Finnit vaan loisti naamalla kun meni Sokoksen alusvaateosastolle kattomaan. Eihän Heinolassa ollu oikein mitään. Sitten joutui lähteen vielä Lahdesta kattomaan erikseen.”
Tässä vaiheessa olimme palanneet takaisin retkottamaan sohville. Tonin olohuoneen yhdellä seinustalla seisoo takorautakoristeinen puuarkku, jonka on tehnyt Tonin ”pappa” eli isoisä. Kysyinkin Tonilta, haluaisiko hän saada lastenlapsia, jotka aikanaan voisivat kertoa, mitä heidän pappansa teki.
”Ei musta jää mitään dokumentteja lastenlapsille. CD-levyltähän häipyy data parissakymmenessä vuodessa.”
Mutta kai sinä diggaisit siitä ajatuksesta, että sinulla olisi lastenlapsia?
”Totta kai, mullahan on kauhea vauvakuume! Mä haluaisin ihan käsittämättömän paljon lapsia, mutta kun ei ole oikein löytynyt äitejä. Lasteni äitiä etsin tässä. Ei niitä viitsi ihan noin vaan ottaa. Pitäisi vähän käytännön tason geneettistä valintaa suorittaa.”
Aiotko sinä äidin löydyttyä perustaa ihan oikean perheen?
”Kyllä mä olen fiilistellyt ihan pitkän kaavan mukaista perhe-elämää. Mulla on naiivin innostunut käsitys perhe-elämästä.”
Voisiko sinulle käydä samalla tavalla kuin Mika Häkkiselle, että lapsen syntymän jälkeen et pystyisi laulamaan enää yhtä lujaa?
”Ihan varmasti. Mutta en tiedä, haluaisiko sitä sitten enää laulaa lujaa?”
Toistaiseksi Toni Wirtanen asuu yksinään. Mitä sä tavallisena päivänä teet kämpässäsi tai ylimalkaan maailmassa? kysyin.
”Hei toi on ihan kauhee kysymys. Mä olen oikein kattonut, että eihän elämän kuulu olla tämmöstä. Heräilee silloin kun herää. Tulee tähän näin, pötköttää vähän aikaa sohvalla ja kattoo typerää päivätelkkaria. Kesällä oli vielä se saatanan typerä päivächat. Kun mä en tee mitään! Mulla ois aikaa ja energiaa tehdä kaikenlaista, mutta ei ole seuraa. Kaikki kaverit on töissä tai koulussa. Täähän on hirveetä käkkimistä!”
Mitä sä sitten teet kaikki yöt? Nukutko sä?
”En! Mulla on tosi pahoja unihäiriöitä. Ei saa nukahdettua. Mä katon telkasta yöchattia ja ATV:n pornoa. Mä vaan notkun täällä itsekseni. Vähän yksinäistä on ollut.”
Jos on paljon vapaa-aikaa, silloin alkaa tuntua, että on ongelmia paljon enemmän, filosofoin terävästi.
”Totta, ja toi syrjäytyminen… Mä oon syrjäytynyt. Mä olen ajatellut jopa mennä töihin! Silloin kun mä asuin Lahdessa, mä hain Lahden pelikauppaan töihin. Olisin päässytkin, varmaan 27 markkaa tunti.”
Makea ura.
”Todella helvetin hieno meininki. Tollasta välillä kaipaisi sessioluonteisesti. Se kuulostaa tosi hyvältä, että saa rakentaa oman päivänsä sellaiseksi kun haluaa. Se on tosi hauskaa aluksi, mutta tekemiset on aika äkkiä tehty. Siinä tarttis olla samanhenkistä ryhmää. Okei, työttömiä hampparikavereita on aika paljon, mutta niillä ei taas ole ikinä budjettia tehdä yhtään mitään muuta kuin olla Itiksessä jossain soluasunnossa ja pelata Playkkaria joka on vähän rikki, toinen ohjain ei toimi.”
Toni Wirtasen talossa on kaiken huipuksi käynnissä ulkoseinäremppa, niin ettei ikkunoista edes näy ulos.
”Joo, saatana sentään! Noi pressut tuli tohon toukokuun puolivälissä ja nyt on marraskuu. Se on eniten perseestä että heinäkuussa joutuu soittamaan kaverille, että minkäslainen keli on? ”
Etkö sinä voisi katkaista kelloistasi virtoja, esitin. Silloin et tietäisi enää edes mikä vuorokauden aika on menossa.
”Nii-in. Silloin mä eläisin täällä luolaelämää, perustaisin oman ekosysteemin tänne.”
Sitten sä voisit ajatella niin kuin Platon, että kaikki mitä tuolla ulkona on, on vain harhaista varjoa.
”Harhaista varjoa… Tohonhan se meneekin. Heinolassa ei voinut zombiena kävellä, kun siellä on kumminkin tuttuja. Täällä ei silleen törmää kehenkään ketä tuntis. Tuolla pystyy kävelemään täysin sokkona aistit kiinni noi tutut reitit. Kaupasta ostaa mitä ostaa ja maksaa. 44,80. Lyö viiskymppisen pöytään ja saa vaihtorahat. Ihmisten kanssa ei tarvitse kommunikoida. Oma maailma on hyvin yksinkertainen rakentaa. Se ei ole hirveän coolia.”
Ei niin, voi vittu.
”Toisaalta emmä oo koskaan ollu sen coolin perään. Siitä tulikin mieleen, että sano mulle, miten sellanenkin hiiri kun Kimi Räikkönen voi bylsiä Jenni Dahlmania?”
Tuosta kysymyksestä alkoi aikamoinen keskustelu. Me olemme molemmat valtavia Kimi Räikkösen faneja, ja kun meillä ei kummallakaan ollut mitään erityisempää tekemistä, niin siellä me varmaan istuisimme edelleenkin Toni Wirtasen nastassa himassa kelaamassa Kimi Räikkösen naisia, ellei Apulannan keikkarundi olisi alkanut. Tavallaan vituttaa, että senkin rundin piti tulla siihen väliin häiritsemään. Meillähän olis ollu sen verran fyrkkaakin, että olis voitu hankkia PlayStation, jossa ohjaimet olisivat toimineet.
Apulannan kokoelmalevy on juuri ilmestynyt.
