“Hän oli aina lähellä, kun jotain tapahtui.” Ai kuka? Äiti Teresa? Seiskan kuvaaja? Jumala? Ei, vaan Tuhtimo, yksi Korkeasaaren pyhimysapinoista. Hän on nyt poissa.
Mutta Tuhtimo ei kuollut turhaan. Hänen kuolemansa avasi silmämme Korkeasaarigatelle: Tuhtimon surmasta ei järjestetty tiedotustilaisuutta, ja nyt Tuhtimolle aukeamien mittaisia nekrologioita laatineet tutkivat journalistit ovat havainneet, että Korkeasaaressa on ilmeisesti vuosien ajan vaiettu salamyhkäisistä hyönteisten ja pikkunisäkkäiden kuolemista!
Ehdotan Tuhtimolle korutonta siunaustilaisuutta Temppeliaukion kirkossa, jossa Repe pitää muistopuheen ennen kuin Piispa Riekkinen kanonisoi Tuhtimon eläinrakkaiden suojelupyhimykseksi. Amen.
Voimme aloittaa kansalaiskeskustelun paitsi Nato-jäsenyydestä, myös siitä, miksi kaikki ihmiskunnan edustajat velvoitetaan pitämään eläimistä? Kuka vain voi sanoa “en oikein koskaan ole pitänyt lapsista”, mutta sanopa sama koirista tai eläimistä, niin olet tunnevammaisen weirdon leimasta pääsemättömissä.
Kun liikaa lemmikkilehteä lukenut teinisissi koittaa vapauttaa gourmet-ruokittuja pullerominkkejä, onko kyse vain siitä, että hänen ymmärtämyksensä kokonaisuuksien tajun suhteen on neljävuotiaan tasolla, vai haluaako hän tukea eläinten kastijärjestelmää päästämällä minkkejä rouskuttamaan heikompiaan? Kato nyt ei ihan aukee.
Pohdinnat loppuvat jahka turkistarhaus kriminalisoidaan. Semisti ikävää on vain se, että kurjuuden määrä on vakio. Globaali turkistuotanto siirtyy kivuttomasti Venäjälle ja muihin eläinoikeuksien kehitysmaihin. Sitten kaikki on hyvin, aktivistien jälkeen vedenpaisumus.
Onneksi yhteiskunnan ärhäkkä vahtikoira (sic!) oli taas valppaana. Iltalehden kainalojuttu (26.7.) oli otsikoitu tavalla, johon yhdyn täydestä sydämestäni: “Lisää sähköä paviaaneille.”
Eläinlääkärikunta ladatkoon nukutuspiikkinsä, koska maailmassa on merkittävämpiäkin juttuja kuin yksi perseeseen ammuttu elintasopaviaani.
Kirjoittaja on hevoshullu blondi
