Jokainen toimituksessamme on lukenut Dan Brownin kirjan Da Vinci -koodi.
Faktaa ja fiktiota sekoittanut trilleri oli poikkeuksellinen teos, kirja, josta on puhuttu. Vihdoinkin aikuisten seikkailu, joka oli luettava siltä istumalta, kirja, joka – halleluja – jakoi sellaisia tiedonmurusia salaseuroista, Jeesuksesta ja Raamatun kokoamisen historiasta, että katolinen kirkkokin säikähti.
Mutta eihän seitsemän miljoonaa kopiota myynyt kirja voinut olla hyvä.Ei suomalaisten kriitikoiden mielestä. Kieli oli huonoa, faktat triviaaleja. Lahjakkuutta ei nähty edes vauhdikkaan juonen sitomisessa maailmanhistorian suurimpaan salaisuuteen, Graalin maljaan.
Ilmiö on laajempi. Kirjallisuuskriitikko vetää liikkuvat taakse, kun eteen sattuu hittikirjailija. Arto Paasilina ja Stephen King haukutaan yhtä varmasti kuin aurinko nousee. Vasta kun nokan alla on nobelisti J.M Goetzeen inhorealistinen, ahdistunut ja puiseva nuoruuskuvaus apartheid-vuosista Etelä-Afrikassa, kriitikon kuola erittyy. Mikä näitä aikuisia vaivaa? Pakkosnobismi? Vai voiko liika lukeminen tehdä kriitikosta solmusilmäisen tosikon, joka ei lopulta kunnioita sitä, mikä kerronnassa on tärkeintä: tarinaa, joka koskettaa mahdollisimman montaa ihmistä.
Se siitä. Nyt tiedättekin, mikä kirja innoitti kokoamaan jutun Helsingin salaseuroista.
