Sorruin ensimmäistä kertaa elämässäni ostamaan Seitsemän päivää -lehden, kun sen kannessa luvattiin salakuvia miespuolisen televisiojulkimon teneriffanlomalta miestanssijan seurassa. Ei niin, että kyseisten herrojen vapaa-ajanvietto muuten kiinnostaisi minua, mutta kotimaisen lokasankolehdistön suhtautuminen asiaan on ilmiönä mielenkiintoinen.
Seiska tunnetaan saastajournalismin airuena, jolle lehtimiesetiikka on tuttua ainoastaan huhupuheista ja joka lähettää vapaan tiedonvälityksen nimissä salakyttänsä aina Puolaan asti kaivamaan lööpeiksitaottavaa kuonaa esille television kykyjenetsintäkilpailuun osallistuneen tyttösen menneisyydestä.
Kuvittelisi Seiskan repivän jutusta kaiken irti, vaikka asianomainen olisi niin syvällä kaapissa, että perse on Narniassa. Jostakin syystä homoseksuaalisuuden käsitteleminen tuottaa kuitenkin suomalaiselle juorulehdistölle yllättäen ongelmia. Siinä missä heterojen kohdalla paukutettaisiin empimättä “kiihkeistä lemmenhetkistä salarakkaan kanssa”, kirjoitetaan nyt “lämpimästä jällennäkemisestä ystävien kesken” ja tyydytään naurettaviin peiteltyihin vihjailuihin.
Uskon vakaasti siihen, että seksuaalinen suuntautuminen on jokaisen ihmisen oma asia. Kieltäydyn kuitenkaan uskomasta, että juorulehdet jättäisivät käyttämättä tilaisuuden kiskoa lööppejä silkkaa hienotunteisuuttaan. Voiko homoseksuaalisuus olla vielä 21. vuosisadalla niin suuri tabu, etteivät edes raivotautisen näädän moraalilla ja Hannibal Lecterin empatiakyvyllä varustetut kohutoimittajat uskalla kirjoittaa asiasta?
Kirjoittaja on 25-vuotias etelähelsinkiläinen kirjailija
