Mitä tapahtuu postmodernin jälkeen?
Silloin kun kaikki on jo kyseenalaistettu, läpi-ironisoitu ja sotkettu suuressa remixissä hypernokkelaksi kommentiksi pop-musiikista ja nykymaailman hulvattomasta menosta?
Eipä juuri mitään, on U2-yhtyeen vastaus, johon he ovat pitkällisen pohdinnan jälkeen päätyneet.
Pop-historian legendaarisin takinkääntö oli U2:n totaalinen muutos kymmenen vuotta sitten. Tosikkomaisesta ja perinnetietoisesta bändistä tuli yhdessä yössä moderni, hauska ja trendisetteri. Ja lisäksi se teki yhden 90-luvun parhaista levyistä, “Achtung Babyn”.
Lopun 90-luvusta U2 jatkoi eteenpäin tällä valitsemallaan tiellä, vaikka musiikillisesti ei enää yltänytkään yhtä korkealle. Viimeisin albumi tätä laatua oli “Pop”, jonka kiertueella yhtye päätyi kommentoimaan kaikkea amerikkalaisesta kulutusyhteiskunnasta mediateknologiaan. Mahtavasta spektaakkelista huolimatta, kaikki tämä jätti lopulta jäljelle lähinnä sekavuuden tunteen. U2 oli muuttunut multimedia-teokseksi.
Nyt se haluaa jälleen olla ihan pelkästään bändi. Poissa ovat tanssisoundit, monimutkaiset konseptit ja kommentit kieli poskessa. “All That You Can´t Leave Behind”-albumilla U2 on jälleen tosissaan, henkilökohtainen ja tiukka rockbändi. Se ei enää yritä parantaa maailmaa ei osoittelemalla sitä tosikkona sormella tai nauramalla sille. Nyt katse on peilissä.
Monet U2-uskovaiset ovat varmasti innoissaan tästä liikkeestä. Kuulostaahan bändi jälleen rehellisesti itseltään ollen lähempänä vuoden 1984 versiota itsestään. Klassikkotuottajiensa Brian Enon ja Daniel Lanoisin avulla U2 kuulostaa yksinkertaisen hyvältä; skarpilta ja kirkkaalta ilman turhia temppuiluja. The Edgen tavaramerkkimäinen kitarasoundi on pääosassa ja hyvä niin.
Eivätkä biisitkään rönsyile. Ne ovat suoraviivaisia pop-kappaleita, jotka muutaman kuuntelukerran jälkeen jäävät päähän kummittelemaan. Absoluuttisen hienoja hetkiä on kuitenkin jokseenkin harvassa, sellaisia ovat “Beautiful Day”, “Walk On” ja “Wild Honey”. Kokonaisuus jää jotenkin vaisuksi, vaikka bändi yrittääkin tosissaan.
Ehkä liiankin tosissaan. Jotenkin “All That You Can´t Leave Behind” jättää kiusallisen tunteen, että U2 on joutunut viime vuosina liikaa miettimään mitä hittoa se seuraavaksi tekisi. Vaikka ratkaisu on varmasti oikea, niin ehkä energiaa on kulunut liikaa vääriin asioihin.
Kuten sanottu postmodernin jälkeen ei vaan tapahdu mitään. Ainakaan mitään merkittävää.
