Yleensä rockyhtyeet luovat ympärilleen ensiksi kultin jota seurataan pienissä piireissä, ja ponnistavat sitten sieltä niin pitkälle kuin onni ja levy-yhtiön taidot suovat.
Radiohead meni siinäkin mielessä pakarat edellä puuhun. Ensin yhtye julkaisi tavallisenoloisia mutta omalaatuisia poplevyjä, joilta lohkaistiin brittiläinen atlantinylityshitti Creep. Kävivät siinä Suomessakin vakuuttamassa suvereenilla Huvilateltan-keikallaan.
Sitten radiopäät heittivät ihan lekkeriksi ja tekivät viime vuosikymmenen kummallisimman levyn, OK Computerin, jolla lohkaistiin paikka kaikkien aikojen klassikoissa.
Ehkä tuollaisen meriitin jälkeen onkin sitten pakko kiivetä ahteri edellä vielä korkeammalle puuhun ja rakentaa kulttimainetta, jota ei ehtinyt ennen megamenestystä tulla.
Kun OK Computeria seuranneen Kid A:n yhteydessä jätettiin vielä lehtihaastattelut tekemättä niin kulttimaine oli valmis. Ainoa vaan että internet-aikakausi mahdollistaa sen että tätä kulttia seuraavat kaikki itseään kunnioittavat musiikinharrastajat. Eikä se ole mikään pikkupiiri.
No, juuri näistä syistä Radiohead on hankalimpia yhtyeitä ymmärtää. Kaverit eivät oikein mahdu mihinkään kategoriaan, josta kunnon musiikkitoimittaja voisi älykkäästi veistellä pulpia. Ja kuitenkaan heitä ei voi ohittaa olankohautuksella.
Siinä mielessä he ovat onnistuneet pistämään median ruotuun: on pakko kerrankin kuunnella levyn musiikkia eikä pohtia bändiä ilmiönä.
Thom Yorke kieroine silmineen on pöljän näköinen heppu. Mutta hän on samanaikaisesti ainoa ihminen joka pystyy matkimaan uskottavasti nuorta Bryan Ferryä (aiemminkin kehumassani elokuvassa Velvet Goldmine). Siis lahjakkuusasteikolla jotain… niin no Bryan Ferryn luokkaa. Eivätkä Radioheadin muut vesselit jää hänestä tässä mielessä jälkeen.
Kid A:n äänityssessioiden yhteydessä Radioheadilta jäi materiaalia yli ja nyt sitä julkaistaan Amnesiacilla. Ja kun kyseessä on kieroon katsova megayhtye, ei ole yllätys että tällä ´´tähteistä´´ kootulla albumilla on Kid A:ta helpompaa ja kaupallisempaa – suoraan sanottuna parempaa – materiaalia.
Mutta älkää huoahtako helpotuksesta. Ei tätä levyä pitseriassa soiteta. Sen verta outoa on meininki edelleen että tulee vaan mieleen, kuinka korkeaan koivuun Yorken poika oikein yrittää kiivetäkään. Tuleeko sitä latvaa vastaan ollenkaan?
Amnesiacilla on klassikoiksi noussevia ja ihastuttavan taiteellisen ahdistavia kappaleita vino pino, mutta sitten kun mukaan astuu klarinetilla ja New Orleans -brassilla koristeltua radiopääangstia menee siinä viisaampikin mies jo ihan pihalle.
Siis, Thom ja kumppanit, jos kuulette meitä siellä puussa johon olette peffat edellä kiivenneet, älkää tulko alas. Täällä tavallisessa maailmassa olisi paljon tylsempää, jos sieltä puusta ei putoilisi luovuutenne omituisia hedelmiä meille maallisille manuille maisteltaviksi. Pysykää siellä vaan.
