Suomessa on kerran soittanut yhtye, jonka bassorummussa luki Oasis. Bändin basisti oli täysin alasti, jollei kaasunaamaria oteta lukuun. Se bändi oli Red Hot Chili Peppers, joka on ollut urallaan vähän liiankin raivokas ihan oman etunsa kannalta.
Eikä tällä tarkoiteta vain kitaristien kuolemia ja kadottamisia tai huumeongelmia, vaan sitä että parhaimmillaan Red Hot Chili Peppers on musiikillisesti loistava bändi. Saavutuksen arvoa lisää se, että bändin tour de force on funkpunkrock, joka velvoittaa sen melko tasaisen tappavasti kierrättämään samoja kikkoja. Tiedättehän: bassolla harrastetaan aerobiccia, kitaralla tehdään pikapyrähdyksiä päin seiniä ja vokaalit syljetään ulos hassusti pätkien.
Mutta raivokkuus ja lahjakkuus on yhdistelmä, jonka ansiosta kolme vuotta sitten Turussa näkyi vielä tunteja keikan jälkeen ihmisiä kävelemässä ympäri keskustaa pelkkään tennissukkaan verhoutuneena. No okei, ei ihmisiä, vaan miehiä. Sellaisia, joita kutsutaan pojiksi vielä aika vanhoina.
Vaikka onkin aika poikamainen combo, niin tietenkin Red Hot Chili Peppers on laajaulotteisempi yhtye. Ollut jo ”Under the Bridge”-hitistä alkaen, lisäten koko ajan uusia sävyjä musiikkiinsa. Nykyään se alkaa olla melkeinpä voittopuoleisesti melankolinen, vaikka äityykin aina välillä puristamaan pikku funkit.
Ennenkaikkea Peppersit on kuitenkin hyvin kalifornialainen yhtye. Joten eipä ihme, että uuden albumin nimi on ”Californication”. Kalifornia on paikka johon Amerikka päättyy ja jossa amerikkalaisuus on kaikkein korkeimmassa potenssissaan. Muualla maailmassa suhteellisuudentaju, siveellisyyden rajat, hyvä maku ja kohtuus tulevat paljon aikaisemmin vastaan. Kaliforniassa eletään kuin näitä käsitteitä ei olisi olemassakaan.
Vaikka ”Californicationin” monissa biiseissä puhutaan kyseisestä osavaltiosta ja sen ilmiöistä, ei se ole mikään varsinainen teemalevy. Siitä huolimatta Red Hot Chili Peppers on erinomainen kahdeksalla jalalla kävelevä esimerkki koko siitä hulluudesta ja vimmasta mitä Kalifornia maailmalle edustaa. Peppersien musiikissa on samaa mielettömyyden, seksin, rauhattomuuden ja epätoivon myllerrystä. Se kuulostaa Kalifornialta.
Melkoisen vaisun ”One Hot Minuten” jälkeen, palaa Red Hot Chili Peppers pitkältä tauolta ”Blood Sugar Sex Magic”-albumin tasolle. Yhden albumin verran bändissä viihtynyt Dave Navarro (ex-Jane´s Addiction) on poistanut liian pitkän kitarasoolon mittaisen egonsa yhtyeestä ja John Frusciante on palannut pitkältä tripiltään takaisin. Ja vaikka Navarro teknisesti onkin superia, niin Fruscianten koruttomuus pukee tätä yhtyettä paremmin.
Lisäksi Rick Rubin on tehnyt taas tuottajana hyvää jälkeä ja riisunut Peppersien soundin puhtaaksi ja rujoksi. Vaikka rockimmat palat (esim. ”Parallel Universe” tai ”Purple Stain”) ovat riemukkaita, niin komeimmillaan bändi on kuitenkin hitaammissa ja surumielisemmissä biiseissä. Otetaan vaikka nimibiisi, ”Otherside” tai ”Savior” ja tiedämme mitä on ylväs pop-musiikki, joka ei tarvitse patetiaa tai megatuotosta upotakseen suoraan palleaan.
”Kalifornisaatio” on loistokas albumi. Ja kuten Red Hot Chili Peppers tietää, se on myös loppumaailman kohtalo, jolta ei voi pelastua. Joten nauttikaamme siitä ilman mitään häpeää. Niin hekin tekisivät.
