´´Täällä HIM:n manageri”, sanoo Seppo Vesterinen. Ihan niin kuin me rocktoimittajat emme tietäisi kuka hän on. Vaatimaton kaveri.
Ville Valolla on viisaudenhammas puhkeamassa ja naama on turvoksissa mutta pitäisi kuvata kappaleen In Joy and Sorrow videota etelälontoolaisessa teollisuushallissa. Luuri siirtyy Valolle.
”Vitusti lääkkeitä ja jääpusseja ja oikeita asentoja”, hän kuittaa kysymykset naama turvoksissa tehdystä kuvauksesta.
”Englannissa levy-yhtiön tyypit on runkkuja, ne puhuu paljon muttei tee mitään. Ja oikeastaan joka puolella muuallakin”, hän kuittaa kysymykset Englannin markkinoista, jossa HIM ei vielä ole breikannut.
Mutta mennään siihen albumiin.
Tyttöjen levy, Valo on sanonut siitä. Mitä se tarkoittaa?
”Sentimentaalinen ja tunnerikas albumi. En tunne kovin montaa sentimentaalista ja tunnerikasta miestä.”
HIM:n kolmannen albumin tekeminen kesti kaksitoista kuukautta.
”On perseestä että se kesti niin kauan. Mä diggaan vanhanaikaisesta sisään ja ulos (studiosta) -temposta. Meillä oli rundia välissä ja aikataulut meni muutenkin vähän päin prinkkalaa.”
Yllättäen Valo kertoo levyn yhdeksi esikuvaksi Neil Youngin.
”Kun me aloitettiin tekemään sitä me digattiin Queens of the Stone Agea, kun se loppui Neil Youngia. Jonkin verran se tulee läpi siinä että biisien ydin on varsin simppeli ja laulaja-laulunkirjoittajan asema on enemmän läsnä.”
Äkkikuulemalta levyltä puuttuvat läskinvarmat tyttöjenkutittajahitit. Hittipotenssi voisi suunnata oikeamminkin vähän varttuneemmille tytöille. Ehkä vähän pojillekin. Mutta toisaalta albumi on ikään kuin ”oikea” rocklevy siinä mielessä että se muodostaa vielä hallitumman oloisen kokonaisuuden kuin edelliset.
”Me yritettiin karsia ääripäitä pois, toisin kuin levy-yhtiöinstanssit olettivat. Jotkut niistä odottivat että teemme hentoja kappaleita ja toiset että teemme rankempaa heviä.”
Lashes to ashes, from lust to dust in your sweetest torment I’m lost, Valo laulaa eikä kuulosta enää ihan yhtä hassulta kuin silloin kun rivi kulki Join me in death. Love metal on läsnä muttei enää tipauta aikuista kuuntelijaa pallilta.
”Ystävyyssuhteiden kuolemista mieluummin kuin varsinaisesta kuolemasta siinä on aina ollut kyse. Mutta aiemmin se oli kieli poskessa goottisymboliikan käyttämistä b-elokuvia lainaten.”
Niinpä. Tyhmäkinhän sen ymmärtäisi että campistä siinä love-deathissa on aina ollut kyse… tyhmä toimittaja vaan ei ole tajunnut.
Kieltämättä Campin valossa HIM:n tuotanto aukeaa uudelleen ja huvittaa. Nolottaa, mutta peitän tyylikkäästi punastukseni passiivimuotoiseen kysymykseen.
Onko kuolemasymboliikkaa sitten ymmärretty väärin?
”Mua ei kiinnosta mitä ihmiset kelaa siitä”, sanoo Valo.
Valo kertoo että yksi hänen lempielokuvistaan on Zoltan, Hound of Dracula. Siinä Draculan palvelija ja hänen koiransa lähtevät etsimään uutta isäntää Los Angelesiin.
Siis kaikki fanit leffaa etsimään. Sen on ohjannut Albert Band -niminen suuruus vuonna 1976.
