Kun vuosikymmen sitten levynjulkaisijoiden listoilta alkoi löytyä yksi toisensa jälkeen samanlaisempia naisartisteja, puhuttiin uudesta, naisten popbuumista. Silloin väitettiin, että naisenergia tuli rockiin jäädäkseen.
Tällaisessa buumissa joku Spice Girls näytti kornilta Alanis Morrisetten rinnalla, mutta molemmilla oli sama viesti: kaikki maailman tytöt, yhtykää.
Naisenergia tuntui silloin yhtä raikkaalta kuin se, että Amerikan presidentti olisi oikeasti Martin Sheen, ei vain televisiossa. Toivottiin, että naiset oikeasti pelastaisivat musiikin, varastaisivat sen takaisin kaupallistuneelta potaskalta. Tai ainakin repisivät potaskalla fyrkkaa naisillekin.
Kun sitten Britney Spearsin kaltaiset popbisneksen broilerit ilmestyivät kuvaan, tuli samanlainen olo kuin Bushin virkaanastujaisten krapula-aamuna: nyt alkaa kylmä todellisuus, jossa ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Jonkun Mel C:n nykymenestys on vain pieni häive kukkivinta naisenergiaa.
Jennifer Lopezin ura näyttää komealta. Edellinen albumi myi ympäri maailman erinomaisesti, ja uusi J.Lo tyhjentää varmasti jälleen kassan. Lopez on aikuisempi kuin Britney Spears, hänen videonsa seksikkäämpiä kuin Mariah Careyn, hän on liiankin täydellisen kaunis ja tekee vielä itse biisejään niin kuin Madonnakin. Mitenkähän on niiden näyttelijänlahjojen kanssa?
Niinpä J.Lo -albumia tykitetään tajuntaamme joka tuutista niin että kauhukseen huomaa hyräilevänsä 2000-luvun can’tbuymelovea, eli: looove dooon’t cooost ööö thiiiing! Viimeksi samanlainen kyllästysaste saavutettiin Britney Spearsin I’m Not that Innocentilla. Tätäkö on (nais)popin nykypäivä?
Kaupaksi menee kuin makkara jos jopa minä hyräilen J.Lo:ta päiväunissani.
J.Lo on on raskaalla tavalla tuputtava levy. Biitti on väkinäistä, soul on lähinnä sana, jota yritetään toteuttaa ja teksteissä ei sanota mitään: parhaimmillaan täti laulaa camp-helmiä, kun kertoo odottavansa night and day, että dj soittaisi hänen biisiään.
J.Lo on yritystä yhteen suuntaan, sitten toiseen. Ensin kokeillaan kunnon diskoa, mutta tanssilevyksikin J.Lo on laimea. Sitten suunnataan kohti latinopoppia, mutta sielukasta nais-rickymartinia siltä ei löydä kaivamallakaan.
J.Lo:n paras anti on siinä, että Jennifer itse on annettu merkitä levyn tuottajaksi. Hänestä lanseerataan uutta vahvaa naistekijää.
Ehkä ajat sittenkin ovat leidien Madonna ja Spears myötä muuttuneet. Jos ala-asteella tytöt saavat Jenniferistä mallia, niin toivottavasti se näkyy asenteessa, ei liian pinkeissä vaatteissa.
