Että voiko kitaraa soittamalla parantaa maailmaa.
Tylsimpiä kirjoja on Che Guevaran Moottoripyöräpäiväkirja, joka osoitti, että nuorten kvasikommareiden seinille pesiytynyt partaukkeli oli loppujen lopuksi vain hyväosainen lääkäriperheen vesa, eteläamerikkalaiseen kapinaväkivaltaan kasvanut aikansa lapsi.
Toiminta oli Chelle sotaa ja sota välttämättömyys matkalla kohti vallankumoukseksi kutsuttua aikuisuutta.
Niitä samoja hyvän perheen lapsia suomalaisetkin kulttuurikommarit olivat. Ainakin melkein kaikki.
Ja nyt, kun jo hautaamme suomalaisen kulttuurivallankumouksen kirveitä, tulee jostain Walesista lyhyitä ja rumia jätkiä, jotka laulavat kauniisti siitä, kuinka jenkki-imperiumi on paskaa, ja menevät vielä Kuubaan, jossa viimeksi on käynyt rokkaamassa varmaan joku Elviksen aikalainen.
Kyllä siinä on oltava ihmeissään. Eikö kommarit olekaan kuolleet, onko jossain vielä joku, joka oikeasti uskoo, ettei it-valta ja optiogarkia olekaan uusi estämätön maailmanjärjestys?
Manic Street Preachersia on Suomessakin syytetty tekopyhyydestä. Kieltämättä tuntuisi kornilta, jos joku Tommi Läntinen laulaisi siitä, kuinka Amerikka sortaa vauva-Eliania.
Mutta kun kyseessä on megayhtye, joka kahdella edellisellä albumilla uskalsi tehdä yli kolme minuuttia pitkiä megahittejä, soitti jäähalleja kuin pieni koffikapakkabändi, ja nousi jättimenestykseen ja muuttui osaksi maailman suurinta bisnestä, on kuvio toisenlainen. On turha väittää, ettei megatähdillä, tässä tapauksessa näillä työläisperheen poitsuilla, ole valtaa vaikuttaa.
Kun Bono hyppii nahkahousuissaan ja yrittää U2:n keikoilta soittaa suoraan Amerikan presidentille, näyttää se huuhaainnasen touhulta, mutta tosiasiassa dinosauruksilla on suora yhteys pienen ihmisen aivokuoreen.
Se, että Manicsit laulavat pienestä Elian-pojasta, osoittaa ettei ideologia elä pelkkien kuvien päällä. Jenkkikoneethan ne Kiinan suurlähetystön ampuivat, Manics muistuttaa ja harmittelee samalla kun levynmyynti jenkeissä on uhattuna. Ehdoin tahdoin kiusaavat jenkkipoloja.
Rokkenrollilla ei laiteta amerikkalaisia sukellusveneitä väistämään kalastusaluksia, eikä pistetä George “War” Bushia takaisin pulloon. Mutta jos sillä tehdään tietyksi, että ajatella voi toisinkin päin kuin mitä media tuputtaa, ei se ihan turhaa ole.
Semminkin kun musiikillisesti tämä uusin levy on paluu hittejä edeltävälle Manics-aikakaudelle, jossa parantava kitara soi vähemmän sinfonisesti mutta suoraan – kuin kuubalainen sikari Castro-nuken suussa.
