Todellisen taiteen tekeminen vaatii suuria taiteilijoita.
Se vaatii Jouko Turkkaa. Se vaatii Erno Paasilinnaa tai Aki Kaurismäkeä. Se vaatii kummallisen usein miehiä, joilla on niin suuri itsensäilmaisemisen pakko, että siitä ilmaisusta on joskus vaikea saada selvää. Taide vaatii sitä, että elämän keskipisteenä ei ole hauskanpitäminen. Taiteilija ei tykkää mistään. Kaikkein vähiten siitä, että hänestä tykätään.
The Smashing Pumpkinsien biisintekijä ja laulaja Billy Corgan on kunnon taiteilija. Hänellä on erittäin paha olla ja hän tekee siitä teille mielellään biisejä. Tosin hän ei usko, että te kuitenkaan tajuatte mitä hän loppujen lopuksi tarkoittaa. Asian varmistamiseksi, hän hukuttaa teidät käsittämättömään symboliikkaan ja keskiaikaiseen kansitaiteeseen, jotta voisitte olla ymmärtämättömiä edes hieman syvällisemmissä fiiliksissä.
Toisaalta tämä on varsin virkistävää, sillä eihän rock-musiikissa tästä pitänyt olla kyse. Eikä tainnut olla alunperin Smashing Pumpkinseillakaan. Läpimurtoalbumillaan “Siamese Dream” (1993) se oli jo toki keskivertoa rutkasti moniulotteisempi ja herkempi yhtye kuin monotoniset grunge-aikalaisensa. Se teki kyllä rouheisiin kitaravalliin puettuja tarttuvia hittejä, mutta myös kokeili rajojaan hyvin vivahteikkaissa ja kauniissa paloissa.
Jo seuraavalla albumillaan “Mellon Collie and the Infinite Sadness” Pumpkinsit latasivat tupla-ceedeelliseen totaalista proge-henkistä mahtipontisuutta, jossa yhtä usein kuin osuttiin maaliin eksyttiin vieraannuttavaan ego-trippailuun. Edellisellä albumilla “Adore” yksinkertaistettiin soundia vaihteeksi kohti gootimpaa synkkyyttä, päätyen ikävästi melko puisevaan paukutteluun.
Miehistövaihdosten, yliannostusten, riitelyn ja megalomanian keskellä nokkamies Billy Corgan on saanut nuottinsa uudelleen järjestykseen. Vuosikausiin oli vaikea muistaa, mistä Smashing Pumpkinseissa alunperin olikaan kyse ja miksi heistä voisi ajatella pitävänsä. “Machina” palauttaa nämä perusasiat mieleen: kitarat surisevat komeasti, kertosäkeet kietovat otteeseensa ja Corganin ahdistuu vaihteeksi jokseenkin kiinnostavasti. Edes hänen jokseenkin rasittava tapansa enemmänkin narista nenäänsä kuin laulaa ei häiritse ihan mahdottomasti.
Vaikka Corgan on mielestään täysin ylivertainen nero, niin tämä pakkomielle häiritsee “Machina”-albumilla vain ajottain. Tottakai turhia rönsyilyjä on siellä täällä. Lisäksi albumin kuunteleminen hiljaa tai huonolla äänentoistolla on mahdotonta; biiseistä ei saa mitään selvää, vaan ne muuttuvat sähköiseksi puuroksi. Koska nämä seikat ovat varmasti itsetarkoituksellisia, niin ajoittain ei voi kuin tuntea hyvää oloa siitä, että Billy-boy tuntee niin pahaa oloa.
Smashing Pumpkins on siis pateettinen, tosikkomainen ja maanisuuteen asti omaan mahtavuuteensa uskova yhtye. Mutta sillä on myös kyky tehdä hienoja biisejä, kutsua kuuntelijat omaan maailmaansa ja saada heidät tuntemaan olonsa viehättävällä tavalla melankoliseksi. Tosin 65 minuuttia on annoksena melkoisen holtiton tällaista meininkiä. Jossain vaiheessa keskellä yhdeksänminuuttista biisiä tulee yllättäen ikävä Keith Richardsia, jolle sana “art” merkitsi vain Arthurin lempinimeä.
Mutta taidettahan ei tehdä siksi, että se olisi pelkästään helppoa ja kivaa. Ei kai sen kokemisenkaan siis pitäisi olla sellaista.
