“Joulupäivänä vuonna 1986 kuuluin yhteen maailman suosituimmista rock’n’roll-bändeistä. Olin myös alkoholisti, kokainisti ja heroinisti, joka oli matkalla kohti tabujen nappailun värittämää syöskykierrettä masennukseen.”
“Nämä päiväkirjat alkavat vuoden 1986 joulupäivästä, mutta se päivä ei ollut mitenkään erityinen. Olin ollut nisti jo pitkään ja pysyin sellaisena jonkin verran jälkeenpäin. Jotenkin sitä tajuaa, että oma elämä kieppuu vaarallisessa syöksykierteessä, kun viettää joulua yksin ja istuu alasti joulukuusen alla haulikko sylissä.”
“Mutta alkoholi, happo kokaiini… ne olivat pelkkiä irtosuhteita. Kun tapasin heroiinin, löysin todellisen rakkauteni. Kun olimme breikanneet kunnolla, sain Mötley Crüestä niin paljon pätäkkää, etten tiennyt mitä olisin sillä kaikella tehnyt. Siispä käytin rahat ainoaan asiaan, joka kiinnosti, eli huumeisiin. Ennen bändiä elin pelkästään musiikille, ja kun bändi menestyi, elin pelkästään huumeille. Okei, ehkä Mötley tarjosi minulle puitteet nistiksi tulemiseen, mutta jos totta puhutaan, olisin tarpeen tullen löytänyt ne puitteet jostain muualtakin.”
“Mutta vuonna -83 minulle tapahtui kaksi isoa juttua. Shout at the Devil myi platinaa ja nosti Mötiköitä tikapuilla yhä ylemmäs. Ja kolaroin kännissä Porschellani, niin että hartiani meni sijoiltaan, ja aloin hoitaa kipua polakkaa polttamalla. Ongelma oli siinä, että jatkoin polttamista – ja sen jälkeen rännittämistä – kauan sen jälkeen, kun kipu oli jo poissa. Vittu vieköön, moni merkki kyllä kertoi, että minusta oli tulossa nisti. Täytyisi olla aika helvetin itsekeskeinen voidakseen olla huomamatta niitä, mutta jos minä silloin jotain olin, niin itsekeskeinen. Kun Vince Neil joutui 20 päiväksi vankilaan, en vieraillut kertaakaan laulajamme luona tai edes soittanut sille. Sellainen ei koskaan käynyt mielessänikään: olisi mennyt hyvää kamanvetoaikaa hukkaan.
Vuoden 86 Theatre of Pain -kiertueen lopulla meikäläisestä oli jo tulossa täysimittainen narkki. Olin vetänyt överit Lontoon-keikan jälkeen, ja minut oli dumpattu roskikseen kuolemaan. Olin tullut tutkalla häihin Tommyn bestmaniksi – olin piilottanut cowboy-buutseihini ruiskuja. Ja olin mieluummin istunut himassa vetämässä freebasea kuin mennyt oman isoäitini hautajaisiin – naisen, joka oli rakastanut minua ja kasvattanut minut.”
“Voisin polttaa nämä mielipuoliset päiväkirjat tai työntää ne takaisin sinne mistä ne löysin kenenkään saamatta koskaan tietää. Miksi olen siis päättänyt julkaista ne ja näyttää maailmalle, millainen sekopäinen, huumehöyryinen mielipuoli olin menestykseni huipulla? Siihen on hyvin yksinkertainen syy. Jos yksikin ihminen lukee tämän kirjan ja välttyy joutumasta sille tielle, jolla minä olin, minun kannatti kertoa henkilökohtaisesta helvetistäni muille.”
“27. Joulukuuta 1986, Van Nuys klo 4.15
Parasta freebasessa on hetki ennen ensimmäistä blossia. Rakastan hetkeä juuri ennen lasipiipun huulille nostamista, hetkeä, jona kaikki on järjellistä ja himo, kuolaaminen ja jännitys tuntuu tuoreelta ja viattomalta. Se on kuin esileikkiä… orgasmiakin parempaa piinaa.”
“Tommy Lee: Erityisesti Sixx ja minä vedimme paljon kamaa, ja se äijä halusi aina viedä kaiken äärimmäisyyksiin: ‘Hei, mitä jos vedettäisiin näitä kahta douppia yhdessä? Mitä jos vetäisi heroiinia ja kokaiinia samaan aikaan?’”
“28. joulukuuta 1986, Van Nuys klo 21.40
Kun olin vetänyt nupin totaalisen himmeäksi eilen illalla – vai oliko se tänään – olin taas kerran täysin varma siitä, että jotkut tyypit vainoavat minua. Kyse oli muustakin kuin vain varjoista ja äänistä, muustakin kuin kuvitelmista… se oli todellista, ja olin paskanjäykkänä pelosta. Luut vapisivat… sydän hakkasi… luulin, että räjähtäisin hetkenä minä hyvänsä. Olen iloinen, että voin puhua sinulle, kirjoittaa tämän muistiin… yritin pitää homman kasassa, mutta annoin sitten periksi hulluudelle ja liukenin mielipuolisuuteen. Päädyn aina makuuhuoneen vaatekomeroon. Pakko kertoa siitä mestasta, meikäläisen komerosta. Se on enemmän kuin komero – se on turvapaikka. Jemmaan sinne kaman ja aseeni. Siellä tiedän olevani turvassa ainakin, kunnes olen liian tutkalla. En pysty olemaan muualla talossa – muualla on liikaa ikkunoita ja tiedän, että minua tarkkaillaan. Juuri nyt tuntuu mahdottomalta, että paskalakit tiirailisivat sisään läheisistä puista tai että ihmiset katselisivat minua ovisilmän läpi. Mutta kun douppi alkaa potkia, mopo lähtee käsistä.”
“29. joulukuuta 1985 Van Nuys, klo 16.30
Olen miettinyt viime jouluaattoa, kun pokasin sen kissan strippibaarista, ajoin sen prätkällä tänne, vein sen himaan seuraavana päivänä ja söin sitten jouluaterian yksin Mc Donald’sissa. Huomaan, etten ole edistynyt paljoakaan.”
Nikki Sixx: Heroiinipäiväkirja (Like) 26,90 e, kaupoissa 15.5.
