Geraldine Estelle Halliwell ei osaa laulaa. Hän on tuote, eikä hänellä siksi ole taiteellista arvoa. Mitäs muuta kuuluisikaan sanoa? Hän on häikäilemätön julkisuustyrkky. Hän tekee kappaleensa vain puoliksi itse.
Näinhän sen kuuluu kulkea. Kun on tyttöbändistä, on mahdoton päästä markkinoilla pikkubimbomaineesta eroon. Kohta kaikki spaissarit ovat yrittäneet. Eikä se ole tasa-arvokysymys, että tällaisella taustalla uskottavuutta ei löydy. Yleensä ei poikabändeistäkään löydy montaa suuruutta suurten mössömarkkinoiden ulkopuolelle.
Mutta sitten tämä toinen puoli. Se puoli lanttia jota unohdamme usein katsoa. Se, että tyttöbändeihin on saatettu sittenkin seuloa oikeitakin lahjakkuuksia.
Olkoonkin että miss Halliwell ei osaa laulaa, olkoonkin että mimmi on täystyrkky, on hänessä kuitenkin camp-kulma. Mikä tekee tällaisesta kermakakusta sittenkin niin uskottavan?
Samalla lailla kuin Robbie Williamsin häikäisevän hengästyttävä post-poikabändinen ura on Halliwellin camp-seksi ja old spice -imago niin kauniisti toimitettua tavaraa, että jokaisen levymogulin on työkseen nähtävä siitä märkiä unia.
Koskaan en ole nähnyt niin tylyä imagonrakennuspakettia kuin Geri Halliwell. Esimerkiksi verkkosivulta löytyvät paitsi tietenkin Gerin musamarkkinointiviestinnän oppikirjasta kopioidut biisien syntytarinat, tyttötoppikauppa ja ladattavat taustakuvat, myös hyväntekeväisyysjärjestöt, joissa Geri haluaa olla mukana. Siis rintasyöpäjärjestö Breastassured.com ja… YK! Huh huh.
Mutta noin sen juuri pitää mennä. Ota tai jätä, ja aika moni ottaa.
Tällaisia brittiläisen pop-imperiumin namupaloja on kiittäminen siitä, ettei musamiljoonilla tuotettu tuubi ole tukossa amerikkalaisen ryppyotsaisuuden jöötistä. Heidän levyiltään löytyy iloa ja musiikin campimmän puolen tajua. Tarkoitan tällaisia kuin Tom Jones, George Michael, Elton John, Robbie Williams, Geri Halliwell…
Sitten voi tietenkin spekuloida että kuka sen jujun oikeasti tajuaa? Artisti itse, hänen managerinsa vai se moguli märkine unineen? Ja sitten taas toisaalta, mitä sillä on väliä?
Näistä pop-paloista jotkut jäävät klassikoiksi, ja vaikka saisin sapiskaa, väitän että Geri Halliwellin levyä soitetaan retrobileissä kahdenkymmenen vuoden päästä samaan tapaan kuin Finnhitsejä viisi vuotta sitten seiskaribailuissa. Vaikka levylle ei klassikoita mahdu, oivia camp-osumia kyllä.
Tuotanto on tehty samanlaisella innolla kuin taannoiset Tom Jones -comebackit, oivaltavasti mutta varman päälle. Muusikkojen taso on ammattimaisen tylsän korkea, lukuunottamatta tietysti Watfordin pisamakasvoista enkeliä itseään, joka laulaa siis aika onnettomasti. Mutta, uuh, niin aseistariisuvasti.
Noin sievästi hymyileviä, pieniä (ex-)punatukkaisia tyttöjä käski äiti varoa. Geri Halliwellissa, joka laulaa It’s heaven its hell being Geri Halliwell, täytyy olla jotain hyvääkin.
