Neil Youngiin verrattuna popin ikäjanan toisesta ääripäästä löytyvät Hansonin mainiot veljekset. Hekin tosin nykyajan lyhytjännitteisyydellä ovat pikkuhiljaa jo melkoisia veteraaneja, vaikka kaikki ovatkin vielä teini-iässä ja yksi aloittelisi Suomessa vasta yläastetta.
“MMMBopin” aikoihin Hansonien viehätys perustui kiistatta siihen inhimilliseen seikkaan, että oli jotenkin viehättävää kun niin nuoret pojat päästelivät täysillä poppia. Äänenmurrosten ja orastavan parrankasvun jälkeen Hanson osoittaa nyt, että he oikeasti ovat ihan todellinen bändi. Eikä mikään tuote, tiedättekste?
Kyllähän pojat ovat edelleen ihan valloittavia ja meininki innokas. Puhdasverisestä popista ollaan selvästi lähdetty kohti rokimpaa soittoa, vaikka melodiat ja harmoniat ovat edelleen silkasta sokerista sulatettu. Hyvä niin.
Totuuden nimessa on kuitenkin sanottava, että ilman imagollista etulyöntiasemaa Hansonin musiikki hukkuu siihen massaan mitä maailma on pullollaan. Kolmekymppisten studiomuusikoiden vääntämänä tämä albumi ei kiinnostaisi ketään. Tosin eipä varmaan kiinnostaisi vähän parempikin albumi, joten mitäs siitä sitten.
Se, että Hanson on ylipäätään edelleen olemassa, on kunniakas suoritus.
