He muuttivat hänen yksityisen natsien vakoiluoperaatioksi. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hymyillä, kaataa shamppanjaa ja seurata, kuinka he tuhosivat kaiken, mitä hän oli rakentanut.
Sitten hän päätti taistella takaisin sillä ainoalla tavalla, jolla hän pystyi.
Berliini, 1939
Kitty Schmidt omisti Charlottenburgin hienoimman seurustelupaikan.
Se ei ollut bordelli – ei sanan halventavassa merkityksessä. Salon Kitty, osoitteessa Giesebrechtstrasse 11, oli jotakin paljon hienostuneempaa: yksityinen klubihuoneisto diplomaateille, teollisuuden miehille, ulkomaisille arvovieraille ja korkeille saksalaisille upseereille, jotka kaipasivat hienotunteisuutta, keskustelua ja seuraa.
Kitty oli viisikymppinen entinen oopperalaulaja, josta oli tullut liikenainen. Hän johti paikkaansa rautaisella kurilla: ei huumeita, väkivaltaa eikä skandaaleja.
Hänen naisensa olivat sivistyneitä, monikielisiä, moitteettomasti pukeutuneita. He osasivat keskustella politiikasta, taiteesta ja filosofiasta – ja tiesivät, milloin piti puhua ja milloin olla hiljaa.
Kaksikymmentä vuotta Salon Kitty oli ollut Berliinin huonosti varjeltu salaisuus vallanpitäjien keskuudessa – paikka, jonne mentiin, kun haluttiin yksityisyyttä, kun haluttiin olla oma itsensä.
Mutta natsi-Saksassa se alkoi käydä vaaralliseksi.
Lue myös: Kun hääkakku muuttuu nöyryytykseksi – asiantuntijat varoittavat trendistä, jossa sulhanen pilaa morsiamen hetken
Kun Gestapo tuli
Eräänä päivänä alkuvuonna 1940 ovelle ilmestyi Gestapo. Käynti ei ollut ratsia, vaan tapaaminen.
Walter Schellenberg, 35-vuotias natsi-Saksan ulkomaantiedustelun päällikkö, astui sisään virheettömästi pukeutuneena SS-upseerit mukanaan. Hän istuutui Kittyn toimistoon, hymyili ja sanoi:
”Frau Schmidt, meillä on tarjous.”
Kittyn veri jäätyi hänen suonissaan. Natsien tarjouksista ei kieltäydytty.
Schellenberg selitti, että Reich tarvitsi tiedustelutietoa. Diplomaateilla ja teollisuuden pampuilla oli tapana rentoutua yksityisesti – varsinkin kauniiden naisten seurassa. Salon Kitty muunnettaisiin vakoilupaikaksi: mikrofoneja kiinnitettäisiin seiniin, tallennuslaitteita vietäisiin kellariin ja paikassa työskentelisivät uudet SD:n kouluttamat naiset, jotka keräisivät tietoja intiimien hetkien lomassa.
”Te jatkatte julkisena kasvoina”, Schellenberg sanoi lempeästi. ”Mutta me hallitsemme toimintaa.”
Kun Kitty kysyi, mitä tapahtuisi, jos hän kieltäytyisi, Schellenberg vastasi hymyillen:
”Silloin keskustelemme juutalaisesta taustastanne ja Englannin-matkoistanne.”
Kitty oli ansassa.
Pakotettu yhteistyöhön
Kitty oli osittain juutalainen, ja hänen 1930-luvun Lontoon-matkansa voitaisiin helposti tulkita vakoiluksi. Se merkitsi pidätystä, keskitysleiriä tai jotain paljon pahempaa, koska hänellä ei ollut suojelijoita.
”Milloin haluatte aloittaa?” hän kysyi hiljaa.
”Olemme jo aloittaneet”, Schellenberg vastasi.
Vakoilusalonki syntyy
Viikkojen sisällä Salon Kitty purettiin ja rakennettiin uudelleen.
Mikrofoneja piilotettiin valaisimiin, taulujen taakse ja kukka-asetelmiin. Kellariin sijoitetut SD-teknikot kuuntelivat ja kirjoittivat muistiin kaiken, mitä yläkerrassa sanottiin.
Kittyn omat työntekijät erotettiin. Tilalle tuotiin uusia naisia – nuoria, kielitaitoisia, koulutettuja. He eivät olleet katujen prostituoituja, vaan yliopistoista ja kielikouluista rekrytoituja agentteja. Heidät oli koulutettu psykologiaan, viettelyyn ja tiedonhankintaan.
Lue myös: Albanian AI-ministerin ilmoitettiin olevan raskaana – odottaa 83 lasta
Kitty joutui opettamaan heille, miten hänen salonkiaan johdettiin: kuinka shamppanja kaadetaan, milloin nauretaan oikealla hetkellä ja miten miehelle luodaan tunne, että hän on maailman tärkein ihminen.
Jokainen oppitunti tuntui petokselta.
Operaatio käynnistyy
Keväällä 1940 operaatio alkoi. Pian huhut Salon Kitystä kiersivät diplomaattipiireissä.
Asiakkaiksi tuli italialaisia, japanilaisia, unkarilaisia ja saksalaisia upseereita. He eivät tienneet, että huoneita salakuunneltiin ja että heidän sanansa kirjattiin muistiin.
SD:n toimistossa kellarissa kirjoitettiin ylös kaikki mitä vieraat puhuivat: armeijan liikkeet, valitukset Hitlerin taktiikasta, juorut Göringin korruptiosta, diplomatian jännitteet, Japanin huolet Neuvostoliitosta.
Tiedot päätyivät Himmlerille – osa jopa Hitlerille itselleen.
Salon Kittystä tuli yksi natsi-Saksan tehokkaimmista tiedusteluoperaatioista.
Ja Kitty joutui hymyilemään ja palvelemaan järjestelmää, jota hän vihasi.
Lue myös: Ristien kukkula Liettuassa – hiljaisen vastarinnan ja miljoonien rukousten symboli
Hiljainen vastarinta
Kitty ei voinut sulkea paikkaa, paeta tai valittaa kenellekään. Mutta hän pystyi kuuntelemaan, ja toimimaan varovasti.
Hän alkoi pitää mielessään kirjaa nimistä, päivämääristä, yksityiskohdista.
Hän ohjasi tietyt asiakkaat tietyille naisille, joihin ei luottanut – tai jotka eivät olleet natsimielisiä.
Joskus hän järjesti vahinkoja: kaatuneita juomia, sairastuneen tytön, väärän huoneen. Pieniä sabotaasin tekoja, jotka hidastivat tai estivät tiedon keruuta.
Vuosien varrella hän myös varoitti vanhoja tuttujaan diplomaattipiireistä vihjailemalla, että ”Berliinillä on nykyään monia korvia”.
Jotkut ymmärsivät, jotkut eivät.
Loppu ja tuho
Vuoteen 1942 mennessä Salon Kitty oli auttanut monissa saksalaisissa operaatioissa. Mutta sota oli kääntymässä. Kesällä 1943 brittien RAF pommitti Charlottenburgia – ja Salon Kitty sai suoran osuman. Rakennus tuhoutui ja natsien operaatio päättyi toistaiseksi – kaikki tuhoutui hetkessä.
Kitty pelastettiin raunioista. SD ei rakentanut paikkaa uudelleen, koska operaatio oli paljastunut liikaa. Kitty vapautettiin hiljaisesti ilman kiitosta tai korvausta – vain varoitus vaieta kaikesta.
Hän vaikeni.
Lue myös: Lizzie Bordenin murhatapaus – 1800-luvun kuuluisin rikosmysteeri elää yhä Fall Riverissä
Jälkikaiku
Sodan jälkeen Kitty yritti aloittaa uudelleen pienen salonkinsa, mutta se ei koskaan saavuttanut entistä loistoa. Kitty kuoli 1950-luvun alussa, lähes unohdettuna.
Alliittien tutkijat kuitenkin löysivät SD:n arkistoista dokumentit paikan toiminnasta: tallenteet, asiakkaiden nimet, raportit Himmlerille.
Schellenberg kuvasi Salon Kittyä myöhemmin muistelmissa yhtenä menestyksekkäimmistä vakoiluoperaatioistaan.
Tarina inspiroi kirjoja, dokumentteja ja kohua herättäneen elokuvan vuonna 1976. Useimmat keskittyivät skandaaliin – seksiin ja vakoiluun.
Harvempi kertoi itse Kitty Schmidtistä.
Lue myös: Eastern State Penitentiary – vankila, jossa historia ja aavetarinat kulkevat käsi kädessä