“Tiesitkö, että yksi yleisimmistä ilmastodenialismin muodoista ei ole enää suora kieltäminen – vaan ajatus, ettei asialle voi mitään?” kysyy psykologi ja poliitikko Julia Sangervo.
Harva enää väittää, ettei ilmastonmuutos ole totta tai ettei ihminen sitä aiheuta. Sen sijaan yleistyy ajatus, että peli on jo menetetty – ja että paras tapa selvitä on olla ajattelematta koko asiaa.
Juuri tätä Sangervo kutsuu post-denialismiksi: suorasta kieltämisestä on siirrytty passiiviseen hyväksyntään, jossa ihminen torjuu oman vaikutusmahdollisuutensa.
“Liian myöhäistä toimia” – lause, joka lamauttaa
Sangervo kertoo kirjoittaneensa hiljattain Pohjois-Atlantin merivirtausjärjestelmän (AMOC) romahtamisen riskistä ja sen mahdollisista katastrofaalisista seurauksista myös Suomelle.
Hänen viestinsä oli selkeä: nyt olisi aika havahtua ja toimia.
Silti osa kommenteista tiivistyi samaan sanomaan: “Kurja juttu, mutta parempi olla ajattelematta, kun ei sille kuitenkaan voi mitään.”
“Juuri tämä on post-denialismin ydin: suora kieltäminen on korvautunut passiivisella hyväksynnällä, jossa toimijuus torjutaan”, Sangervo kirjoittaa.
Kun ihminen vakuuttaa itselleen, että on jo liian myöhäistä toimia, hän samalla sivuuttaa tieteellisen yksimielisyyden siitä, että toiminta on yhä mahdollista ja välttämätöntä ilmastonmuutoksen pahimpien vaikutusten estämiseksi.
Nykyinen denialismi ei siis kiellä kaikkia tieteellisiä faktoja – se lamauttaa. Se piiloutuu lauseisiin kuten “peli on jo menetetty” tai “ei sillä ole väliä, mitä minä teen” ja antaa luvan pysyä passiivisena.
Riskit eivät ole kohtalo – ero 25 ja 70 prosentin välillä
Sangervo muistuttaa, että edes synkimmät skenaariot eivät ole väistämättömiä. Hän käyttää esimerkkinä merivirtausjärjestelmän mahdollista romahtamista:
“Merivirtausjärjestelmän romahtamiseen liittyy kaksi eri riskipolkua riippuen siitä, kuinka korkealla päästötasolla jatkamme: 25 % ja 70 %. Ero on valtava – ja juuri siihen meidän toiminnallamme on vaikutusta.”
Toisin sanoen riskit eivät ole luonnonlaki, vaan seurausta tehtävistä ja tekemättä jätetyistä päätöksistä. Post-denialismi yrittää uskotella, ettei tällä erolla ole merkitystä.
Todellisuudessa se on kaikki.
Lue myös: Ruotsin lehdistönvapaus kriisissä – toimittajat saavat nyt vihat niskaansa
Ilmastopsykologia: toivottomuus on puolustuskeino – ei totuus
Ilmastopsykologian tutkimus, johon Sangervo nojaa, osoittaa, että toivottomuus ja kyynisyys ovat yleisiä psykologisia puolustuskeinoja ilmastoahdistusta vastaan.
Ihminen ei halua olla välinpitämätön, mutta suojaa itseään tuskalta vakuuttamalla, ettei mikään kuitenkaan auta.
Sangervo kirjoittaa: “Ihminen ei halua olla välinpitämätön, mutta suojaa itseään tuskalta vakuuttamalla, ettei mikään kuitenkaan auta. Tämä on inhimillistä, mutta ei pidä paikkaansa.”
Tämä on tärkeä viesti: tunne siitä, että kaikki on turhaa, on ymmärrettävä – mutta se ei perustu tieteeseen. Tieteellinen näyttö on yksiselitteinen: ilmaston lämpenemisen hillitseminen on yhä täysin mahdollista.
Historia todistaa: ympäristökriisejä on ratkottu ennenkin
Keskustelussa unohtuu helposti, että maailma on jo aiemmin onnistunut pysäyttämään vakavia ympäristökriisejä:
- Otsonikadon pysäyttäminen onnistui, kun otsonikerrosta tuhoavat kemikaalit kiellettiin. Otsonikerros on nyt hitaasti toipumassa.
- DDT:n kielto pysäytti luonnon monimuotoisuutta romahduttaneen kehityksen.
- Happosateet saatiin kuriin, kun päästöjä rajoitettiin määrätietoisesti.
Ihmisiä pitäisi muistuttaa useammin näistä onnistumisista. Jos muutos oli mahdollista silloin, miksi se ei olisi nyt – aikana, jolloin tiedämme kriisistä enemmän kuin koskaan aiemmin?
Toivo ei ole naiivia, vaan tietoon perustuvaa realismia
Sangervo tiivistää olennaisen: “Olennaisin toimi on fossiilisten polttoaineiden nopea ja hallittu alasajo sekä siirtyminen uusiutuvaan energiaan kaikilla yhteiskunnan sektoreilla. Jokainen asteen kymmenesosakin merkitsee – ja jokainen päätös vaikuttaa.”
Toivo ei siis ole herttaista haihattelua tai silmien sulkemista pahimmilta skenaarioilta. Se on tutkimukseen perustuva tieto siitä, että toiminnalla on edelleen valtava merkitys.
Post-denialismin vastakohta ei ole sokea optimismi, vaan sitoutuminen: emme lamaannu emmekä luovuta, vaan puhumme, vaikutamme ja toimimme yhdessä.
Ehkä Sangervon sanoma on, ettei heitetä kirvestä kaivoon ennen aikojaan.
