Maailmalla kiertää sitkeästi väite, että Wolfgang Amadeus Mozart olisi kirjoittanut isälleen kirjeen, jossa hän haukkuu vatsansa toimintaa ja kehaisee:
“Olen jo 27 vuotta paskantanut samasta reiästä eikä se vieläkään ole revennyt.”
Tarina on täydellinen lentävä lause: sopivasti törkeä, helppo muistaa ja istuu hyvin mielikuvaan lapsellisesta nerosta. Yksi ongelma vain on se, ettei sitaatti pidä paikkaansa sellaisenaan.
Totuus on samaan aikaan sekä siistimpi että raaempi. Mozart kyllä kirjoitti melkein täsmälleen näin, mutta ei 27-vuotiaana, ei isälleen eikä edes järin kunnioittavassa sävyssä.
Miten sitaatti oikeasti kuuluu?
Alkuperäinen lause löytyy niin sanotuista Bäsle-kirjeistä, jotka Mozart kirjoitti serkulleen Maria Anna Thekla Mozartille. Eräässä Mannheimista lähetetyssä kirjeessä hän pahoittelee ensin käsialaansa ja jatkaa sen jälkeen tyylillä, jota ei ole laitettu musiikin historian oppikirjoihin.
Sitaatti kuuluu kokonaisuudessaan näin:
„Verzeihen sie mir meine schlechte schrift, die feder ist schon alt, ich scheisse schon wircklich bald 22 jahr aus den nemlichen loch, und ist doch noch nicht verissen! – und hab schon so oft geschissen – – und mit den Zähnen den dreck ab-bissen.”
Suomeksi sen voi kääntää melko tarkasti näin:
“Antakaa anteeksi huono käsialani, kynä on jo vanha. Olen jo kohta 22 vuotta paskantanut samasta reiästä, eikä se vieläkään ole revennyt! Ja olen kuitenkin niin usein paskantanut – ja purrut lian pois hampaillani.”
Eli ikä on kohta 22 vuotta, ei 27. Kirje on osoitettu serkulle, ei isälle, mutta itse vitsi on kuitenkin juuri niin ronski kuin huhupuhe antaa ymmärtää.
Lue myös: Kuninkaallista vessa-asiointia – somehittien takana löyhkää ihan toisenlainen todellisuus
Oliko Mozart vain teini-ikäinen mieleltään?
Mozartista opetetaan yleensä kaksi asiaa: hän oli poikkeuksellisen lahjakas ja kuoli nuorena. Sitten se kolmas puoli, että Mozart oli aikuinen mies, joka ei kyllästynyt uloste- ja takapuolivitseihin, jää usein kertomatta eikä näitä lainauksia hänen kirjeistään kaiverreta ensimmäisenä patsaiden kylkiin.
On vaikea olla miettimättä, mitä ihmettä neron päässä liikkui. On esitetty monenlaista selityksiä ajan hengestä perhepiirin vitseihin.
Mozartin raju kieli on herättänyt paljon selittelyjä. Osa katselee taaksepäin 1700-luvun Keski-Eurooppaan, jossa kansanperinteessä, teatterissa ja komediassa vilisi ruumiillista komiikkaa ja alapäähuumoria. Kaikki eivät suinkaan puhutelleet toisiaan silkkihansikkain, vaikka hovikuva olikin kiiltävä – Mozart ei todellakaan ollut ainoa, jota pierut ja pönttöjutut naurattivat, mutta hän sattui olemaan nero, joka myös kirjoitti kaiken ylös.
Scatologiset vitsit
Toiset ovat korostaneet perheen omaa huumoria. Perheen sisäinen kommunikaatio sisälsi samankaltaisia juttuja: myös isä, sisko ja muut läheiset viljelivät kirjeissään ajoittain samaa tyyliä. Vessavitsit olivat osin perheen yhteistä koodikieltä, eli Mozart ei ollut ainoa, joka repeili alapäävitseille. Yhden arvion mukaan Mozartin 39 kirjeessä on scatologisia vitsejä, ja suurin osa niistä on osoitettu nimenomaan perheelle – isälle, äidille, siskolle ja serkulle.
Niin kutsutuissa Bäsle-kirjeissä Mozart rimmailee ja loruilee ulosteesta, takapuolesta ja seksistä tavalla, joka kuulostaa tulleen enemmän juoppolallin kuin hovimuusikon kynästä.
Lisäksi on esitetty psykiatrisia tulkintoja, kuten ajatuksia Touretten oireyhtymästä, johon voi joskus liittyä pakonomaisia, ronskeja ilmauksia ja scatologian viljelyä. Tutkijat eivät kuitenkaan ole tästä yksimielisiä, eikä Mozartin terveydentilaa voi enää varmuudella arvioida.
Yksinkertaisin tulkinta on lopulta ehkä uskottavin – ja myös vähiten dramaattinen. Mozart oli sekä aikansa lapsi että poikkeuksellisen energinen persoona, joka ei nähnyt suurta rajaa korkeakulttuurin ja alapäähuumorin välillä etenkään silloin kun hän kirjoitti omalle perheelleen.
Kirjeitä, joissa toivotetaan hyvää paskomista
Yhdessä kirjeistä hän toivottaa serkulleen hyvää yötä suunnilleen näin (vapaasti siistittynä referaattina):
Mozart toivoo, että serkkunsa “paskantaa sänkyyn, niin että se paukkuu kunnolla”, ja vitsailee sitten, että "takapuoli voisi mennä suuhun."
Nykyään tällaiset jutut saattaisivat jäädä WhatsApp-ryhmään. 1700-luvulla ne jäivät paperille, ja myöhemmin kustantajat sekä Mozartin vaimo Constanze pitivät niitä niin mauttomina, että osaa kirjeistä siistittiin tai jätettiin julkaisematta.
“Nuole mun persettä” – kanoni, joka ei päätynyt juhlasaliin
Mozartin rivous ei jäänyt vain kirjeisiin. Hän kirjoitti myös muutamia lauluja, joita ei todellakaan oltu tarkoitettu hienoihin juhliin.
Tunnetuin on kanoni “Leck mich im Arsch”, jonka nimi suoraan suomennettuna tarkoittaa “nuole mun persettä”.
Silloin se oli saksankielisessä maailmassa vakiotapa sanoa suunnilleen “painu hiiteen”. Tänään se kuulostaa siltä, miltä kuulostaa: siltä, että jollain on mennyt säveltäessä liian lujaa.
Toinen samankaltainen on “Bona nox”, jossa Mozart toivottaa hyvää yötä monella kielellä ja päättää runoilun jälleen ulostevitsiin.
Nämä kappaleet eivät olleet osa virallista ohjelmistoa. Ne olivat enemmänkin pienen piirin örvellysversioita – biisejä, joita vedettiin illan viimeisenä, kun viiniä oli kaadettu jo liikaa ja kaikilla oli liian hauskaa.
Lue myös: Irlannissa vapaana kirmaillut leijona paljastui – ei ollutkaan kissaeläin
Miksi tällä on merkitystä?
On helppo ajatella, että tällaiset kirjeet ovat vain sivuhuomautus muuten vaikuttavan uran marginaalissa. Silti ne muuttavat tapaamme katsoa historiaa.
Mozart ei näyttäydy enää pelkkänä etäisenä nerona, joka elää nuottiviivaston yläpuolella. Kirje, jossa hän pahoittelee huonoa käsialaansa ja jatkaa kertomalla 22 vuotta samasta reiästä, tuo hänet yllättävän lähelle: tähän ihmiseen mahtui samaan aikaan sekä Requiem että ala-asteen välituntihuumori.
Netissä kiertävä vääristynyt versio lainauksesta kertoo ehkä enemmän meistä kuin Mozartista. Meillä on taipumus tiivistää tarinat mahdollisimman iskeviksi, jopa totuuden kustannuksella. Tällä kertaa totuus on kuitenkin jo itsessään niin kova, ettei sitä tarvitse liioitella.
Mozartin jutut riittävät hyvin osoittamaan, että taidemusiikin kaanonin keskellä oli tyyppi, joka olisi nykymaailmassa saanut monessa perhechatissa pikaisen huomautuksen sopivuudesta – mutta jonka musiikki on silti jättänyt jäljen, jota mikään vessahuumori ei pysty himmentämään.