Kun joku pettää, hän saa hetkellisen raivon. Mutta kun joku jää pettäjän rinnalle – hän saa tuomion.
Miksi uskollisuutta häpeillään enemmän kuin pettämistä itseään?
Kun pettää, on väärässä. Kun jää, on naurettava.
Kulttuurissamme on outo logiikka: pettäjä saa hetkellisen paheksunnan, mutta hänen kumppaninsa saa elinkautisen pilkan.
Se, jota petettiin, muuttuu yhtäkkiä "heikoksi", "itseään alistavaksi" ja "nöyryytetyksi". Hänen rakkautensa muuttuu virheeksi, ja hänen anteeksiantonsa merkiksi huonosta itsetunnosta.
Mutta miksi meidän on niin vaikea hyväksyä sitä, että joku päättää jäädä? Ehkä siksi, että se muistuttaa meitä omasta epävarmuudestamme siitä, ettei rakkaus ole koskaan täysin hallittua.
Pettäjä saa katumuksen, petetty saa syyllisyyden
Kummallista kyllä, pettäjä saa usein toisen mahdollisuuden. Hän "katuu", "kasvaa ihmisenä" ja "ymmärtää virheensä". Häntä seuraa sankarillinen kasvutarina.
Samaan aikaan petettyä katsotaan kuin hän olisi jäänyt taloon, joka on jo palanut. Kukaan ei kysy, miksi hän on päätynyt valintaansa tai mitä jääminen vaatii – ei heikkoutta, vaan valtavaa voimaa.
Sillä jääminen ei aina ole anteeksiantoa. Se voi olla myös päätös rakentaa uudestaan uusilla ehdoilla.
LUE MYÖS: Näitä kahta asiaa sinun ei koskaan kannata sanoa kumppanille – vaikka kuinka tekisi mieli
Sankaritarinaa ei ole sille, joka jää
Me rakastamme draamaa, mutta vain tiettyä lajia. Erosta tulee empowerment ja lähtemisestä rohkeuden merkki. Mutta jos päättää jäädä suhteeseen – ei ole voimakas, vaan "tyhmä".
Ehkä siksi, että se ei sovi sankaritarinaan. Sillä “jääminen” ei ole näyttävää. Se on arkista, sekavaa, täynnä epävarmuutta ja hitaita anteeksiantoja. Ja sellaista tarinaa me emme jaksa katsoa, koska se ei tarjoa yllättäviä ja kiinnostavia käänteitä.
Rakkaus ei aina käyttäydy oppikirjan mukaan
Pettäminen on petos, mutta se ei aina lopeta rakkautta. Moni jää, koska rakkaus ei kytkeydy pois yhdestä väärästä teosta ja koska elämä ei ole yksinkertainen “jos–niin” -kaavio.
Siihen voi liittyä lapsia, yhteistä historiaa, pariskunnan omia sääntöjä tai yksinkertaisesti tunne, josta ei voi vielä päästää irti.
Ehkä meidän pitäisi kysyä vähemmän “miksi hän jäi?” ja enemmän “miksi meidän on niin vaikea antaa hänen jäädä rauhassa?”
Kun häpeä vaihtuu ymmärrykseen
Jääminen ei ole heikkoutta. Se on päätös, joka voi olla järjetön ulkopuolisen silmin, mutta täysin ymmärrettävä sisältäpäin.
Rakkaus ei aina käyttäydy kauniisti, mutta se on silti rakkautta. Ja ehkä pahinta ei ole se, että joku petti vaan se, että me petämme omaa empatiaamme, aina kun tuomitsemme sen, joka ei lähtenyt.