Margaret Schillingistä, 54, kertova tarina mielisairaalassa huonosti päättyneestä piilosleikistä on noussut viraaliksi. City otti tarinan tarkempaan käsittelyyn ja selvitti mikä osa siitä on totta.
Schilling asui vuonna 1978 ohiolaisessa vanhanaikaisessa mielisairaalassa Athensin kaupungin laitamilla. Siellä potilaat olivat ensisijaisesti käveleviä diagnooseja, joilla oli nimet kirjoissa ja kansissa, lääkitykset ja käyrät potilaskansioissa. Margaret Schilling oli heistä yksi.
Lue myös: 7 kummituskohdetta maailmalta, joihin ihmiset palaavat aina vain uudelleen
Piiloleikki, josta ei tultu takaisin
Margaret oli hoitajien mukaan rauhallinen ja kiltti potilas. Hän ei ollut väkivaltainen eikä häiriökäyttäytyvä, vaan enemmänkin omiin maailmoihinsa kadonnut. Syy siihen, miksi hän on ollut vuosia laitoksessa, on hämärän peitossa; asiakirjoissa vilisee epämääräisiä sanoja kuten masennus ja ahdistus.
Yhtenä joulukuisena iltapäivänä joku henkilökuntaan kuuluva ehdottaa potilaille pientä muutosta arkeen: leikitään piilosta. Ajatus on viaton – lapsuudesta tuttu leikki aikuisille, jotka elävät sääntöjen ja aikataulujen tiukasti ohjaamassa arjessa.
Margaret suostui. Hän hymyili, kääntyi ja juoksi käytävää pitkin, askeleet kaikuen laattalattiaa vasten. Sitten hän katosi.
Aluksi kukaan ei huolestunut. Laitosalue oli valtava: useita rakennuksia, satoja huoneita ja laajat piha-alueet. Potilaat eksyivät useinkin toisinaan, mutta löytyivät yleensä nopeasti. Tällä kertaa ei löytynyt.
Lue myös: “Katoava nainen” -video hämmentää somessa – totuus onkin yllättävän tylsä
Päivät venyvät viikoiksi. Henkilökunta kollasi osastoja, varastoja, ullakoita, komeroita, piha-alueita ja lähimetsää. Perhe saa tiedon katoamisesta, poliisi kutsuttiin etsintöihin mukaan. Silti Margaret on poissa. Joulu menee ohi ja vuosi vaihtuu.
Kuollut siipi ja kirkuva ovi
42 päivää katoamisen jälkeen huoltomies Lonnie tekee kierrosta laitoksen vanhassa tuberkuloosiosastossa, siivessä, joka on ollut suljettuna ja käyttämättömänä vuosia. Rakennus on kylmä, lämmittämätön ja suunniteltu purettavaksi.
Ylimmän kerroksen raskas ovi narahtaa auki kuin kauhuelokuvassa. Huone on jäinen ja pimeä. Nurkassa on jotain, mikä ei kuulu sinne. Siellä makaa Margaret.
Hän on betonilattialla täysin alasti. Hänen sairaalakaapunsa, alusvaatteensa ja kenkänsä ovat siistissä pienessä pinossa hänen vieressään, kuin hän olisi huolellisesti riisuutunut ennen kuin on käynyt pitkälleen. Hän oli ollut kuolleena viikkoja.
Lue myös: Eastern State Penitentiary – vankila, jossa historia ja aavetarinat kulkevat käsi kädessä
Jäljelle jäi vain kysymyksiä
Miksi Margaret riisui vaatteensa tilassa, missä oloi jäätävän kylmä? Miten hän ylipäätään pääsi osastolle, joka oli poistettu käytöstä? Miksi kukaan ei kuullut, jos hän yritti huutaa apua?
Selitys, jota usein kerrotaan, on hyytävä mutta uskottava: piiloleikki oli vienyt Margaretin oven taakse, joka ei olisi saanut olla auki. Kun ovi on mennyt kiinni, se oli jumittunut.
Talvi oli tehnyt loput. Lämmittämättömässä tilassa ihmisen ruumiinlämpö laskee nopeasti. Hypotermiassa ihminen saattaa viime hetkissä kokea polttavaa kuumuutta ja riisua vaatteensa, vaikka todellisuudessa palelee. Todennäköisesti Margaret on kuollut vähitellen kylmään ja yksinäisyyteen, pimeässä huoneessa, jota kukaan ei tiennyt tarkistaa.
Ihmishahmoinen tahra lattialla
Tarina voisi päättyä tähän, mutta se muistetaan nykyään jostain muusta: tahrasta lattiassa.
Kun ruumis oli viety pois ja huone siivottu, lattialla huomattiin outo jälki kohdassa, jossa Margaret oli maannut. Se ei ole epämääräinen läikkä, vaan ihmishahmo. Siitä erottui pää, hartiat, vartalo ja jopa lantion kaari. Kuin jonkun ääriviivat olisivat palaneet kiinni betoniin.
Siivoojat yrittivät poistaa jäljen tavallisilla puhdistusaineilla. Mikään ei tuntunut tehoavan. Sitten käyttöön otetaan vahvempia aineita, klooria ja erilaisia erikoispesuaineita. Tahra pysyi siitä huolimatta. Lopulta lattia maalataan uudelleen. Jonkin ajan kuluttua hahmo kuultaa maalin alta takaisin näkyviin.
Niin syntyy tarina tahrasta, joka ei lähde pois – ei millään.
Lue myös: Ristien kukkula Liettuassa – hiljaisen vastarinnan ja miljoonien rukousten symboli
Varjoja käytävillä ja yövuoron tarinoita
Ajan myötä tahran ympärille kietoutuu lisää kertomuksia. Yövuorossa olevat vartijat alkavat kertoa kuulevansa askeleita vanhan osaston käytävillä. Askeleet ovat pehmeitä ja epäröiviä, kuin joku hapuilisi pimeässä.
Jotkut vannovat nähneensä varjon vilahtavan ikkunassa, vaikka sisällä ei pitäisi olla ketään. Huoneessa, jossa tahra on, ilma tuntuu joidenkin mielestä raskaammalta ja surullisemmalta kuin muualla. Osa kokee tilan niin painostavana, että haluaa poistua heti.
Kaikki eivät suostu kiertämään kyseistä siipeä yksin. Kun laitos suljettiin 1990-luvun alussa ja rakennukset siirtyvät yliopiston omistukseen, vanhasta tuberkuloosiosastosta tulee paikallinen kauhutarinakohde.
Opiskelijoiden keskuudessa kiertää huhu Margaretin tahrasta, ja osa heistä hiipii sisään salaa kokeilemaan rohkeuttaan. Jotkut haluavat etsiä tahran ja kuvata sen puhelimeensa. Kuva on joka kerta sama: vaalea, ihmistä muistuttava hahmo betonilla.
Mitä tarinasta on totta – mikä myöhemmin syntynyttä urbaanilegendaa?
Kertomus Margaret Schillingistä kuulostaa valmiiksi kirjoitetulta kauhuelokuvalta. Silti sen ytimessä on oikea ihminen ja todellinen tragedia. Tarina koostuu historiallisista faktoista ja vuosien varrella muovautuneista huhuista.
Historiallisista lähteistä ja paikallishistorioista voidaan pitää melko varmana ainakin se, että Margaret Schilling oli todellinen ihminen ja mielisairaalan potilas Athensissa Ohiossa. Hän katosi laitoksesta joulukuussa 1978, ja häntä etsittiin pitkään. Hänen ruumiinsa löytyi lopulta vasta tammikuussa 1979, noin kuusi viikkoa katoamisen jälkeen.
Lue myös: Lizzie Bordenin murhatapaus – 1800-luvun kuuluisin rikosmysteeri elää yhä Fall Riverissä
Margaret löytyi vanhalta, käyttämättömältä siiveltä, jonka oli tarkoitus olla suljettu. Hän makasi betonilattialla alastomana, ja hänen vaatteensa löytyivät siististi viikattuna hänen viereltään. Kuoleman taustalla on pidetty kylmyyttä ja sydämen pettämistä, ei mitään väkivaltaista rikosta.
Lattiaan jäänyt tahra on myös todellinen.
Ihmissiluettia muistuttava jälki on edelleen näkyvissä, ja sen syntyä on selitetty ruumiin pitkäaikaisella hajoamisella kylmällä, huokoisella betonilla. Kun kudos hajoaa tietyissä olosuhteissa, rasva voi muuttua niin sanotuksi ruumisvahaksi, joka tarttuu pintaan sitkeästi. Lattian puhdistaminen tällaisesta jäljestä voi olla käytännössä hyvin vaikeaa.
Kaikki tarinan yksityiskohdat eivät kuitenkaan perustu yhtä vahvoihin lähteisiin.
Ajatus siitä, että Margaret katosi juuri piilosleikin aikana, esiintyy useissa kertomuksissa, mutta sitä ei tunneta virallisista asiakirjoista. On hyvin mahdollista, että tämä yksityiskohta on syntynyt myöhemmin selittämään katoamisen olosuhteita ja on kiinnittynyt tarinaan, koska se tekee siitä dramaattisemman ja helpommin muistettavan.
Lue myös: Lontoon Towerin karmivimmat ja kiehtovimmat arkeologiset löydöt - tällaisia asioita on löytynyt linnoituksen kätköistä
Myös tarkka aika, “42 päivää”, on tarinassa korostuva luku. Lähteissä puhutaan yleisemmin siitä, että Margaret oli kadoksissa useita viikkoja, noin kuusi viikkoa, eli yli kuukauden. Tarkka päiväluku on enemmän kertomusta rytmittävä elementti kuin dokumentoitu fakta.
Tahran täydellinen ihmishahmo ja sen ehdoton mahdottomuus poistaa ovat nekin osittain tarinallisia liioitteluita. On totta, että tahra on hyvin sitkeä ja että se muistuttaa ihmisen siluettia, mutta kuvaus siitä, että mikään maali tai puhdistusmenetelmä ei kerta kaikkiaan koskaan voisi peittää sitä, kuuluu enemmän kauhutarinaan kuin laboratoriotarkkaan raporttiin.
Myös vartijoiden kertomukset askelista, varjoista ja huoneen surullisesta energiasta kuuluvat suusanalliseen tarinaperinteeseen eikä tarkistettavissa olevaan historiaan. Ne kertovat enemmän siitä, miten paikka koetaan, kuin siitä, mitä siellä varmasti tapahtuu. Silti ne ovat osa sitä, miten Margaretin tarina on elänyt ja voimistunut vuosikymmenten aikana.
Lue myös: Aokigahara: kauneuden ja kuoleman metsä Japanissa
Margaretin tarina ei unohdu
Margaret Schillingin tarina jää helposti mieleen, koska siinä yhdistyvät monella tavalla pelottavat ja surulliset elementit. Tarinassa on hylätty mielisairaala, potilas joka katoaa järjestelmän rattaisiin ja kuolee myöhemmin yksin huoneessa, josta ei päässyt ulos.
Tragedian voi tiivistää ajatukseen, että järjestelmä unohti Margaretin, mutta betonilattia ei. Se, näkeekö tahran pelkkänä kemiallisena reaktiona vai myös symbolina jollekin muulle, on pitkälti kuulijan ja katsojan tulkittavissa.