Viikinkien juhlapöydässä ei vain juotu – jokaisella maljalla oli merkitys. Juominen oli tarkkaan säädelty sosiaalinen rituaali, ei sekavaa ryyppäämistä.
Juhlissa kaadettiin maljoja tietyssä järjestyksessä. Lähteissä kuvataan esimerkiksi bragafullia (tai bragafull) eli päällikön tai parhaan miehen maljaa, jonka äärellä saatettiin tehdä lupauksia tulevista urotöistä.
Maljoja nostettiin tietyssä ennalta sovitussa järjestyksessä muun muassa:
- jumalille ja Yulen hengille
- suvun esi-isille
- hallitsijalle tai päällikölle
- kaatuneille sankareille ja sotatovereille
Skoolaus ei ollut pelkkä kippis, vaan jokainen malja vahvisti yhteisön hierarkiaa ja liittoja. Juomaa ei välttämättä saanut ohittaa ihan noin vain – maljan kieltäminen saattoi olla loukkaus. Toisaalta isännällä oli vastuu siitä, ettei kukaan juonut itseään täydelliseen häpeään.
Sen vuoksi kirjallisuudessa aiemmin esiintyneet jutut kuninkaasta, joka söi ja joi kuolemaansa saakka ovat joko vahvasti liioiteltuja tai vailla historiallista näyttöä.
Syötiin ja juotiin niin kauan kuin jaksettiin – mutta ei ihan ilman rajoja
Sagalähteissä viikinkien juhlat kuvataan usein runsaina ja rajunakin: syötiin lihaa, kalaa, leipää ja puuroa ja juotiin olutta ja simaa niin kauan kuin jaksettiin. Feasti oli keino näyttää varallisuutta ja vieraanvaraisuutta – mitä enemmän ruokaa ja juomaa, sitä mahtavampi isäntä.
Liioittelua ei kuitenkaan aina pidetty hyveenä. Myöhemmissä tulkinnoissa muistutetaan, että ahne yksin syövä tai juova henkilö nähtiin pikemminkin antisosiaalisena kuin ihailtavana – tärkeämpää oli jakaa yltäkylläisyys kuin ahmia kaikki itse.
Myyteissä ja saagoissa vilahtelee myös ikuisen syömisen ja juomisen mielikuvia: Valhallassa soturit nauttivat joka päivä Sæhrímnir-karjasta, joka herää henkiin uudelleen, ja juovat vuohesta virtaavaa mittatonta juomaa. Tämäkin kuvasto kertoo siitä, miten vahvasti juhla, ruoka ja juoma kuuluivat täydellisen soturin ja yhteisön maailmaan.
Söikö viikinkipäällikkö itsensä kuoliaaksi?
Tämä on mielenkiintoinen tarina – mutta historian kannalta vähän hankala.
Kun katsoo saatavilla olevia saagoja ja tutkimusta, ei löydy selkeää, hyvin dokumentoitua viikinkipäällikköä, joka olisi kirjaimellisesti syönyt itsensä kuoliaaksi. Lähteissä esiintyy kyllä erikoisia kuolemia, kuten kuningas Fjolne, joka putosi valtavaan sima-astiaan ja hukkui.
Toisissa tarinoissa kuninkaita uhrataan, he palavat tai hukkuvat traagisesti tai suunnitellusti, mutta yksiselitteistä itsensä hengiltä syönyttä päällikköä ei tiedetä olevan olemassa.
Sen sijaan tunnettu esimerkki itsensä syömisestä hengiltä löytyy paljon myöhemmältä ajalta: Ruotsin kuningas Adolf Fredrik (1700-luku) liitetään sitkeästi tarinaan, jonka mukaan hän kuoli ahmittuaan valtavan juhla-aterian ja kasan laskiaispullia.
Nykytutkijat muistuttavat, että kyse oli todennäköisesti halvauksesta, ja söi itsensä kuoliaaksi on enemmänkin värikäs aikalaiskommentti kuin tarkka diagnoosi.
Gluttonia eli ahmimista on pohdittu myös Norse-tutkimuksessa: se ei vaikuta olleen viikinkiaikana yhtä keskeinen moraalinen synti kuin myöhemmässä kristillisessä ajattelussa, vaan ongelma oli useammin jakamisen puute ja se, jos juhla rikkoi yhteisön normeja.
