Keväällä 1962 pienen wyomingilaisen koulun kuvataideluokassa tapahtui jotakin poikkeuksellista.
Yli 30 eri-ikäistä lasta piirsi samana päivänä saman hahmon: pitkän miehen, jolla ei ollut suuta. Vain tyhjät silmät ja kädessään hiuksista punottu johto. Lapset kertoivat opettajilleen, etteivät he olleet sopineet piirroksista keskenään.
Hahmo sai nimen Keltainen Kaiku.
Lasten mukaan hahmo ilmestyi vain sateella ja kuiskasi televisioiden kautta. He väittivät hänen kertoneen asioita, joita heidän ei olisi pitänyt tietää. Yksi näistä oli väitetty tieto siitä, missä eräs opettaja säilytti asettaan.
Kaksi viikkoa myöhemmin opettajan kerrotaan kadonneen. Samoihin aikoihin kaikki piirrokset katosivat. Luokkaan jäi vain nauhuri, joka tallensi lapsen kuiskauksen:
“Emme piirtäneet häntä. Me muistimme hänet.”
Tarina on viime kuukausina levinnyt sosiaalisessa mediassa erityisesti lyhytvideoiden ja analog horror -henkisten julkaisujen kautta. Se löytyy useiden eri kirjoittajien kopioimana tai useilta eri Youtube-kanavilta, mutta kuinka hyvin se kestää faktantarkistusta?
Perustiedot puuttuvat
Ensimmäinen varoitusmerkki liittyy siihen, mitä tarina ei kerro. Julkaisussa ei mainita koulun nimeä, paikkakuntaa tai opettajan henkilöllisyyttä. Tapahtumille ei anneta tarkkaa päivämäärää, vaan jutun eri variaatioissa viitataan epämääräisesti vuoden 1962 kevääseen.
Tällaiset tiedot ovat keskeisiä, jos väitteitä halutaan tarkistaa. Ilman nimiä ja paikkoja tapauksen jäljittäminen arkistoista tai aikalaislähteistä on käytännössä mahdotonta.
Mitä lähteistä löytyi, ja mitä ei
Tarinaa koskevia väitteitä tarkistettiin useista julkisista ja historiatietoon nojaavista lähteistä, kuten Wyomingin sanomalehtiarkistoista, osavaltion historia-aineistoista sekä yleisistä uutis- ja arkistohauista. Näistä hauista ei löytynyt viitteitä opettajan katoamisesta Wyomingissa vuonna 1962 tarinassa kuvatulla tavalla.
Lue myös: Kuka on John Doe? Näin Jenkeissä nimettömyydestä tuli ilmiö
Myöskään Keltaista Kaikua tai Yellow Echoa koskevia mainintoja ei esiinny muissa kuin sosiaalisen median kauhukertomuksissa ja niitä käsittelevissä sisällöissä. Yhtään aikalaislähdettä, viranomaismerkintää tai paikallisuutista ei löytynyt.
Tämä ei yksinään todista, ettei mitään olisi koskaan tapahtunut. Se kuitenkin heikentää tarinan uskottavuutta merkittävästi. Jos opettaja olisi kadonnut kouluyhteisöstä ja tapaus olisi koskettanut kymmeniä lapsia, asiasta olisi todennäköisesti jäänyt ainakin jonkinlainen julkinen jälki.
Lue myös: Urbaani löytöretkeily on aitoa arteenetsintää
Ajallinen kehys lisää uskottavuutta
Tarinan sijoittaminen vuoteen 1962 ei ole sattumaa.
Aika on riittävän kaukana, jotta yksityiskohtien tarkistaminen ei ole helppoa, mutta riittävän lähellä, jotta televisiot, nauhurit ja analoginen teknologia tuntuvat luontevilta osilta kertomusta.
Tämä on tyypillinen ratkaisu viraaleissa kauhutarinoissa. Samoin nimettömyys palvelee kertomusta: kun paikkaa tai henkilöitä ei yksilöidä, tarinaa ei voi helposti kumota, mutta se voi silti tuntua mahdolliselta.
Internet-legenda, ei dokumentoitu tapaus
Kaiken saatavilla olevan tiedon perusteella Keltainen Kaiku näyttäytyy nykyaikaisena kauhutarinana, joka hyödyntää historian estetiikkaa ja dokumentaarista sävyä. Se on rakennettu muistuttamaan todellista tapausta, mutta ilman tarkistettavia faktoja tai lähteitä.
Tarina toimii juuri siksi, että se jättää tilaa epäilylle ja mielikuvitukselle. Kun yksityiskohdat puuttuvat, lukija tai katsoja täydentää ne itse.
Lue myös: Isojalka elää – ainakin tarinoissa: mystinen metsähahmo teki paluun
Keltainen Kaiku on viihdyttävä esimerkki digitaalisesta urbaanilegendasta, jossa on yhdistelty useita kauhun elementtejä puolen minuutin iltasaduksi.
