…ja sitten taas. Ja ei koskaan enää, ja sitten taas. Se oli ollut Anna-Marin, 29, elämää jo 12 vuotta, kun hän teki lopettamispäätöksen ja aloitti ensimmäiset kunnolliset vieroituspyrkimyksensä.
Hän oli aloittanut huumeiden kanssa flirttailun 17-vuotiaana lääkkeiden ja viinan sekakäytöllä.
”Aloitin kaljalla 12-vuotiaana, ja pillerit tulivat mukaan kasiluokalla. Liikuin itseäni paljon vanhempien kundien porukassa. Viikonloput menivät ryypätessä, aloin päästä ravintoloihin jo yläasteikäisenä”, Anna-Mari kertoo.
Kotona Anna-Marin kohellus ei herättänyt juurikaan kiinnostusta, koska alkoholisoituneella isällä ja mielenterveysongelmista kärsineellä äidillä oli omat ongelmansa.
Puolen vuoden päästä peruskoulun lopettamisesta Anna-Mari joi joka päivä ja käytti lääkkeitä.
Amfetamiiniin rakastuminen tapahtui ensi tapaamisella.
”Olen aina ollut nopeiden kierrosten ihminen, eikä esimerkiksi pilvenpoltto tuntunut mitenkään omalta, koska se teki minut passiiviseksi. Vauhdissa taas tunsin olevani vihdoinkin se oikea Minä, viehättävä ja ensimmäistä kertaa elämässä jotenkin onnellinen.”
Anna-Mari sai rahaa sossusta, mutta kun voimat eivät enää riittäneet kaavakerumbaan, hän joutui vaihtuvien miesystäviensä armoille.
”Huumeiden käyttö on raskasta, mutta erityisen raskasta se on naiselle. Tasa-arvoperiaatteet eivät ole huumepiireissä ihan se päällimmäinen juttu”, Anna-Mari sanoo.
Hän yritti muutaman kerran ponnettomasti päästä aineista.
”Omaa motivaatiota ei ollut. Suostuin hoitoihin lähinnä siksi, että pelkäsin vankilaa. Lähdin kummallakin kerralla lätkimään kesken hoidon, kävelin suoraan tuttuun luukkuun ja aloin vetää.”
Huumevieroituksen tärkeimpiä onnistumisen edellytyksiä onkin hoidettavan oma motivaatio. Juoppo ei lopeta juomista toisen käskystä, eikä narkomaani voi lopettaa huumeiden käyttöä ilman omaa, vahvaa päätöstä ja asiantuntija-apua.
”Kuntoutuksen tulee olla kokonaisvaltaista psykososiaalista kuntoutusta. Tärkeää on myös, että läheiset ovat jollain tavalla mukana hoidossa. Perhekeskeinen hoito lisää hoidon onnistumisen mahdollisuutta paljon”, sanoo Irti Huumeista ry:n toiminnanjohtaja Riitta Toiviainen.
Toiviaisen mukaan otollisimpia tilanteita irtautumiseen ovat ne, jolloin käyttäjä tajuaa itsekin olevansa pohjalla.
Anna-Marille se tapahtui rautatieaseman oven pielessä. Pienellä episodilla oli iso vaikutus lopettamispäätökseen.
”Horjuin rautatieaseman ovien vieressä keskellä päivää. En ollut nukkunut muutamaan päivään, minulta oli katkennut hammas ja suihkusta oli myös aikaa. Sisään pärähti kaksi nuorta naista, suurin piirtein mun ikäisiä kummatkin. Kun he näkivät minut, he pysähtyivät ja katsoivat minua ihan järkyttyneenä. Toisella oli lapsi mukana, ja se peitti sen lapsen silmät. Silloin ajattelin, että olenko tosiaan jo niin pelottava ja ruma, etteivät lapsetkaan saa katsoa. Vaikea selittää, mutta se tuntui käsittämättömän nöyryyttävältä, ihan kuin en olisi enää ollut ihminen ollenkaan.”
Anna-Mari retkahti vielä kahdesti, mutta nyt hän on jatkanut raitista elämää puolitoista vuotta uudella paikkakunnalla.
Hän ei ole edes harkinnut paluuta koulunpenkille tai työelämään, koska päihderiippuvuudesta toipuminen vie edelleen kaikki voimat.
”Sosiaalityöntekijän kanssa kävin avaamassa elämäni ekan pankkitilin, ja esimerkiksi netin käyttö on minulle ihan uusi juttu.”
Anna-Marille jokainen tunne-elämys on riski – myös positiivinen.
”Riippuvainen henkilö palkitsee itseään helposti päihteellä ja toisaalta retkahtaa silloinkin, kun kokee ikäviä asioita. Toisin sanoen suuret tunne-elämykset johtavat helposti repsahduksiin ja lääke on päihde, josta ollaan riippuvaisia”, Toiviainen sanoo.
Anna-Mari uskoo onnistuvansa, koska hän tahtoo sitä itse.
”Vaikka selvin päin pysytteleminen tuntuu välillä vaikealta, en kuitenkaan ole enää se nainen, jota lapset pelkäävät. Pelkästään se ajatus kantaa pitkälle.”
